Avainsana: Viranomaispyöritys

Istuntojen välillä

Anteeksi niille, jotka ovat käyneet täällä pälyilemässä löytämättä mitään uutta ja itselleni, joka en ole jaksanut, pystynyt, ehtinyt ja osannut pukea sanoiksi vähään aikaan mitään. Monta kertaa on ollut päivän aikana pakottava tarve kirjoittaa illalla, mutta ilta ei ole toiminut yhteisymmärryksessä mun kanssa.

Paljon on tapahtunut viime artikkelin jälkeen, sekä hyviä, että huonoja asioita. Kirjoitin sekalaisista viikoista toukokuun lopussa, nyt kun ajattelen menneitä kuukausia, niitä sekalaisia viikkoja on ollut monta kuukautta. Huhtikuun alusta kesäkuun loppuun meni täydessä sumussa odottaen, että kohta helpottaa. Odotin väliaikaismääräyksiä koskevan istunnon tuovan vapautuksen tästä kaikesta edes hetkeksi, muttei sekään mennyt niinkuin elokuvissa.

Käsittely oli kesäkuun lopussa ja siihen valmistauduttiin monilla unettomilla öillä ja puhelimessa vietetyillä päivillä. Heitän villin veikkauksen, että jos suositukset lapsiasioihin perehtyneistä tuomareista ja asiantuntijaryhmistä olisi meidän lainsäädännössä yksiselitteisesti toiminnassa, olemassaolevilla näytöillä olisi päästy tavoitteeseen. Nyt, ilman asiantuntijoita ja lomalle lähtöä suunnittelevan, kaikkea muuta kuin asiaan perehtyneen tuomarin johdolla, päästiin puoleen matkaan tavoitteista. Kesä saatiin jokseenkin rauhoitettua ja elokuussa ihmetellään jatkoa seuraavan kerran.

Ne tavoitteet jotka saavutettiin, antavat jälleen mulle suojaa ja aikaa hengähtää, mutta lasta ne eivät suojele vieläkään.  Enkä mä voi ymmärtää meidän hyvinvointivaltion rattaiden pyörimistä edelleenkään. Tavallaan on otettu pieni askel oikeaan suuntaan, mutta liikkeelle lähdön kestoa ajatellen se on liian pieni. Sitä ajatellen, missä jamassa aikanaan maaliin tullaan, se saattaa myös olla liian pieni.

Joka tapauksessa on pakko olla onnellinen siitä, että se pienikin askel lähti oikeaan suuntaan. Edelleen on pidettävä kädet ristissä, että ilman toteutumattomia tavoitteita pystytään elämään.

Sekalaisia viikkoja

Jos mä sainkin uutta puhtia työelämään paluusta ja muutama viikko sitten tehdyistä päätöksistä, niin nyt täytyy myöntää, että se puhti hiipuu. Tässä odotuksessa ja jatkuvassa mietinnässä, miten selviydytään seuraavasta viikosta, tuntuu jokainen päivä kestävän ikuisuuden. Viikko kestää yli ikuisuuden.

Menneissä kahdessa viikossa ehdottomasti voimaa antavinta on ollut se, että tyttö on ollut hyväntuulisempi, hassumpi ja puheliaampi kuin aikoihin. Voisi sanoa, että mä olen hetkittäin saanut kauan kateissa olleen lapseni takaisin. Surullista on todeta, että isästään erossa oleminen näyttää olevan siihen parasta lääkettä. Toisaalta, me jotka olemme sen ihmisen läheisyydessä eläneet, tiedetään, että on tuhat kertaa helpompi hengittää välimatkan päässä.

Näin myöhemmin olen ymmärtänyt senkin, miksi me lasten kanssa silloin aikanaan oltiin niin paljon poissa kotoa… Piti käydä vetämässä henkeä muualla, jotta taas kesti elää varpaillaan ja hengittämättä jonkin aikaa. Ehkäpä niissä hengittämisreissuissa on myös se syy, miksi jaksoin sitä elämää viisi vuotta.

No sitten ne parin viikon paskat asiat… Niitä on jonkin verran, mutta vaarallisimpina pidän niitä, jotka liittyy mun omaan vointiin. Mä olen ollut muutamana päivänä taas tosi väsynyt ja mun niskaongelmat ja päänsäryt tuottaa melkoisia ongelmia selviytyä siitä ihan normaalista arjesta. Ja nuo kaikki asiat tekee sen, että huumori on vähissä. Ja kun huumori on vähissä, vittuilunsietokyky (joka on mun vahvoja puolia), häviää olemattomiin. Ja kun se vittuilunsietokyky on vähissä, tuntuu hirmu ahdistavalta pyöriä niiden ihmisten joukossa, jotka on tottuneet mun roisiin huumoriin ja siihen, että mä en jää sanattomaksi. Mä en vaan nyt pysty olemaan oma itseni ja se ahdistaa.

Toinen paska asia menneissä viikoissa tai oikeastaan viikonlopuissa on se, että nyt on pelattava sellaista taktiikkapeliä, jota mä en todellakaan lapsen kustannuksella haluaisi joutua pelaamaan. Jokainen perjantai on ahdistuksenluojapäivä, joka näkyy siinä että mun etova olo alkaa torstaista. Yhtenä perjantaina mä en antanut Sille mahdollisuutta hakea lasta vastoin tahtoani ja sain siitä rikosilmoituksen arvoisen puhelun palkaksi. Pelastin lapsen ja oman viikonlopun siltä paskalta, mitä vappuviikonloppu oli ja siitä hyvästä otin taas melkoisen ryöpytyksen vastaan. Hyvä viikonloppu oli lapsen kannalta parasta, mutta se ryöpytys pisti mut taas pelkäämään joka helvetin kauppareissua ja perässä ajavaa tummaa autoa. Nyt mä todella voin sanoa, että olen ajoittain aivan hysteerinen yksin liikkuessani. Enkä mä tiedä, ehkä se on kohtuullinen reaktio kun vuosi on tehty selväksi, että mun toivotaan kuolevan ja mut halutaan pahoinpidellä ja olenpa saanut kuulla senkin, että olisin hengetön jos Se voisi olla varma, ettei jää kiinni. Moni viranomainen on kyllä lohdutellut matkan varrella, että harvoin nuo tyypit oikeasti tekee muuta kuin uhkailee, mutta toisaalta, jokainen meistä tietää myös sen, että niiden uhkailijasekopäiden joukossa on myös niitä, jotka vaan sitten joku kaunis päivä ylittää sen rajan. Markku Salo kirjoittaa niissä kirjoissaan myös tapauksista, joissa uhkailijat on menneet rajan yli ja ihmishenkiä on menetetty ja kehoittaa sen vuoksi suhtautumaan häiriöisten uhkailuihin aina vakavasti. Selitäpä se viranomaisille, jotka haluaa nähdä tai kuulla suoran uhkauksen.

Kolmas paska asia viime viikoissa onkin ollut nämä ihmisiä auttavat tahot. Mä törmäsin silloin Pääsiäisen jälkeen ehkä mulkuimpaan poliisiin, jonka kanssa olen koskaan ollut tekemisissä, sellaiseen joka lyö lyötyä oikeen olan takaa asemaansa hyväksi käyttäen. Tällä viikolla sain rikosilmoituksen jäljiltä puhelun samalta ihmiseltä ja sain todella keräillä itseäni kesken työpäivän, jotta en huutanut suoraa kurkkua raivoani ulos tai romahtanut siihen paikkaan. Jos mä teen rikosilmoituksen puhelusta, jonka haluan toimittaa poliisille kuultavaksi ja pyydän tapaa toimittaa sitä, kun se ei ilmoituksen liitteeksi lataudu, niin herra poliisi ei suostu antamaan osoitetta johon sen toimittaa, vaan pistää mut kirjoittamaan puhelun sisällön heille. Siihen kylkeen vielä se kaikki muu suora vittuilu siitä, kuinka heillä on ihan oikeitakin rikoksia tutkittavana… Kiitos hänenlaistensa, ihmisten voi olla hiukan vaikea suhtautua poliisiin auttavana tahona. Joka tapauksessa mä sitten vietin rattoisan illan kuuntelemalla sitä ahdistavaa paskaa ja kirjoittamalla ylös kaikki likaisimmat kohdat siitä ja toisen rattoisan illan vietin naputtamalla rikosilmoitusta ”Jatkoa viime numeroon…”-meiningillä. Mä katson sen toiminnan olevan puhdasta nöyryytystä viranomaisten taholta ja se alkaisi pikku hiljaa riittää. Joka tapauksessa, siitä mulkusta ei ole kuulunut sen jälkeen, ja todella toivon että seuraava yhteydenotto sieltä suunnalta on joltakulta ihmiseltä. Postitse ainakin tuli ilmoitus, että tutkivat asiaa nyt.

Perheneuvolastakin kuului taas. Aiemmalla viikolla tarjosivat tytölle aikaa kesäkuun loppuun, mikäli isä suostuu tytön asiakkuuteen. Tällä viikolla soittivat ja kertoivat, etteivät ota lasta asiakkaaksi kun on huoltajuuskäsittely tulossa… Kerroin, että ehkä huoltajuuskäsittelyyn ei olisi tarvinnut lähteä, jos olisin saanut apua lapselle jostakin jo kauan sitten kun ensimmäisen kerran yritin tai edes pari kuukautta sitten, kun viimeksi perheneuvolaan yritin. He toivoivat, että tulevat käsittelyt toisivat lapsen elämään rauhan, mä totesin, että toivon meidän kaikkien olevan hengissä vielä käsittelyjen alun koittaessa.

Viikko sitten annoin lapsen päiväksi isälleen, sain takaisin kahden päivän jälkeen. Kuuntelin sitä sydäntäsärkevää itkua kun tyttö kertoi halunneensa vastata mulle puhelimeen, mutta isä ei antanut. Selitin miljoonaan kertaan, että varmasti olisin hakenut silloin kun oli sovittu, mutten pystynyt. Ja täytyy sanoa, että jälleen kerran tunsin itseni melko pieneksi ja voimattomaksi. Siinäkään kohtaa mun äitiys ei oikein riittänyt.

Noissa tilanteissa mulla pyörii melko katkerana päässä perheneuvolan tätien lässytykset: ”Sun pitää nyt vaan keskittyä tarjoamaan lapselle normaalia, ikätasoista toimintaa ja pitää sen elämä mahdollisimman rauhallisena ja tasaisena”… Mitenkähän helvetissä mä sen teen näissä puitteissa? Ja mitähän mä olen yrittänyt pitkään ja hartaasti tehdä?

Lainsuojaton

Nyt mä olen tehnyt ratkaisuja, jotka voidaan katsoa sopimusrikkomuksiksi, sekä ratkaisuja, jotka eivät kaikkien tätien mielestä ehkä ole niitä rakentavia. Mutta nyt mä olen äitinä ylpeä ratkaisuistani, vaikka ne tulisikin myöhemmin kääntymään mua vastaan. Ne on isoja askeleita kohti sitä, että jonain päivänä tämä voi olla ohi.

Useampi viranomainen sanoi, ettei päästäisi omaa lastaan vastaavan tilanteen keskelle… Ja minä äitinä teen päätökset lapseni turvallisuutta ja hyvinvointia ajatellen. Ihmisenä ja äitinä ratkaisu on minulle päivänselvä, sopimusrikkomus on mitätön asia lapsen hyvinvoinnin rinnalla.

Meidän laki ei kuulemma mahdollista viranomaisille päätöksen tekoa tässä kohtaa, ei ole olemassa mitään konstia, jolla minä voin virallisen luvan kanssa tehdä sen, mitä pidetään suositeltavana ja mitä itse pidän päivänselvänä. Ja kun minä olen se, joka tietää mikä on vastassa, epäröin edelleen. Puntaroin sitä, miten pahasti tämä ratkaisu voi kääntyä itseäni vastaan ja mietin minkälaisia viikkoja on edessä. Kaikki ne uhkaukset seurauksista, onko ne pelkkiä uhkauksia? Kun nyt vaan jaksaisin uskoa onnellisiin loppuihin ja muistaisin ensisijaisesti sen mitä oikeasti olen, enkä sitä mitä minun on liian pitkään väitetty olevan…

Kaikista ympärillä olevista rakkaista ja tukevista ihmisistä huolimatta, olo on taas niin totaalisen yksinäinen näiden ratkaisujen kanssa. Meidän hyvinvointiyhteiskuntamme tuntuu todella naurettavalta kliseeltä kun tällaisessa tilanteessa tulee itselle se lainsuojaton olo.

Aivan sama, mun lapsi on ollut helpottuneen ja onnellisen oloinen siitä asti, kun sanoin ettei sen tarvi kestää sitä, nyt sen ei tarvi mennä.

Loputon suo

Muutama päivä on mennyt taas maailman menoa ihmetellessä. Lööpeissä pyörii uudet terrori-iskut ja meidän tummaihoisiin lapsiin kohdistuva rasismi. Kaikki ahdistavaa luettavaa ja huoli niistä koskettaa tavalla tai toisella suuria määriä ihmisiä. Näiden juttujen seasta pongasin itse muutaman pienen uutisjutun, jossa viitattiin taas Pikku-Eerikan tapaukseen ja lastensuojelun toimintaan tänä päivänä. Toki näissä keskusteluissa aina väkisinkin nousee esille myös monet muut viranomaiset.

Olen lukenut melko paljon juttuja tuosta järkyttävästä tapauksesta, joka varmasti on tullut tutuksi jo kaikille. Pieni viaton lapsiraukka, jolla oli koko elämä edessä, koki niin hirveän kohtalon ettei sitä voi edes ajatella ilman etovaa oloa. Ja meidän hyvinvointiyhteiskuntamme avunantajat katseli sitä tapahtumaketjua aitiopaikalta ja antoi sen tapahtua. Käsittämätöntä, että ihmisistä voi löytyä sellaista pahuutta ja julmuutta, että tuollaista pystyy lapselle tekemään, mutta kaikkein käsittämättömintä jutussa oli kysymys: ”Miten on mahdollista, että niin pääsi käymään???”.

Tänä päivänä en vieläkään halua ajatella, että niin todella pääsee käymään, mutta selväksi on tullut se, miten se on mahdollista. Jokainen ihminen kuvittelee tiettyyn pisteeseen asti pärjäävänsä ilman apua ja tuudittautuu siihen, että meillä on saatavana apua joka lähtöön kun sitä on tarve hakea. Ja kun mennään niin pitkälle, että kynnys avun pyytämiseen on ylitetty, lähdetään miettimään mikä on se ensimmäinen osoite…

Itselläni ensimmäinen osoite oli poliisi. Soitin päivystykseen ja kerroin, että lapseni isä huutaa minulle puhelimessa haluavansa pahoinpidellä minut huolella ja toivoo minun kuolevan. Kerroin pelon ilmapiiristä missä elämme perheen kanssa Sen uhkaillessa tulevansa meille ”selvittelemään asioita”. Puhuin parinkin fiksun poliisimiehen kanssa ja kehottivat tekemään rikosilmoituksen ja muistuttivat, että partio pitää kutsua heti jos tulee uhkaava tilanne. Tein rikosilmoituksen lähinnä tiedoksi poliisille, en halunnut Sille menevän tietoa ilmoituksesta, enkä vaatinut tutkintaa, koska en halunnut vaarantaa tulevaa Follo-sovittelua ja mahdollista rauhaa. Jatkoin elämää ottaen vastaan kaiken sieltä tulevan paskan ja yritin lohduttautua sillä, että sovittelu ratkaisee kaiken, se on kuitenkin rakentava tapa viedä asioita eteenpäin.

Olin hakenut Follo-sovittelua, koska en halunnut lähteä käräjille vain siksi, että haluan jonkinlaisen tapaamissopimuksen ja jonkun puhuvan järkeä lapseni isälle. Sovittelupäivä oli pitkä ja raskas, mutta lopputuloksena oli jonkinlainen sopimus, joka antoi minulle oikeuksia olla suostumatta toisen sanelupolitiikkaan. Olin myös äärimmäisen onnellinen siitä, että paikalla ollut ihana lastenvalvoja puuttui niihin asioihin, joista olin huolissani kasvatuksen, lapsen psyykkisen hyvinvoinnin ja minuun kohdistuvan henkisen väkivallan suhteen. Ajattelin että Se vihdoin heräisi ja kuuntelisi edes lastenvalvojaa ja tuomaria.

Toiveeni osoittautuivat turhaksi lähestulkoon heti. Tilanne paheni entisestään kaikilta osin ja tajusin, että taas pitää etsiä auttavaa tahoa. Olin useampaan otteeseen yhteydessä poliisiin, mutta heidän kommenttinsa olivat sen suuntaisia, että asia kuuluu lastensuojelulle lapsen osalta. Minun osaltani he eivät juurikaan voi auttaa niin kauan kuin meillä on yhteishuoltajuus tai olen hakenut lähestymiskiellon. Huoltajuuteen en halunnut lähteä koskemaan, koska edelleen halusin uskoa, että Se on hyvä isä lapselleen kunhan tilanne saadaan rauhoittumaan. Lähestymiskielto tuntui hyvältä vaihtoehdolta, koska poliisin mukaan se antaa heille oikeudet puuttua sen jälkeen jokaiseen asiattomaan yhteydenottoon. Ajattelin lähestymiskiellon olevan myös vanhemmuuden kannalta jälleen se rakentavampi tapa viedä asiaa eteenpäin, kuin huoltajuustaistelu.

Tällä välin sukulaiseni päättivät pelastaa minut ennen kuin romahdan lopullisesti. Heidän puoleltaan lähti yhteydenottoja poliisille ja lastensuojeluilmoitus liittyen tilanteisiin, joissa Se uhkaili ettei anna lasta luotaan haettaessa ja siihen, että isä vetää lasta järkyttäviin tilanteisiin ja asioihin mukaan. Isän kosto oli lastensuojeluilmoitus minua vastaan. Lastensuojelu lähti selvittelemään tilannetta ristiriitaiselta pohjalta.

Lähestymiskieltokäsittelypäivänä tuli eräänlainen romahdus ja uskoni oikeuslaitokseen hävisi. Kieltoa ei määrätty, koska Se oli toimittanut vastinekirjelmän täynnä valheita, puhunut tuomarin kanssa etukäteen, eikä saapunut käsittelyyn. Jokainen lauseeni jossa mainitsin lapsen, keskeytettiin sillä perusteella, ettei se liity tähän asiaan vaan meneillään olevaan huoltajuusriitaan. Ei auttanut vaikka kuinka yritin selvittää, etten olisi missään tekemisissä sen hullun kanssa jos meillä ei olisi yhteistä lasta. Ei auttanut nauhoitetut puhelutkaan, joissa hän toivoo minun kuolevan tai haluaa pahoinpidellä minut, huutaa lehmää, huoraa ja kusipäätä. Sanojen asettelulla on suuri merkitys (en tiedä osasiko Se ajatella jo laukoessaan näitä asioita), mutta kun suoraa uhkausta ei ole, niin perustetta pelkäämiselle ei ole. Suora lainaus tuomarin sanoista: ”Ihminen saa toivoa toisen kuolemaa tai saattaa haluta pahoinpidellä tämän, se ei ole uhkaus”. Ainoa hetki kun näin myötätunnon rippeitä tuomarin kasvoilla, oli se hetki kun repesin itkemään, hain valituslupalapun ja poistuin salista. Se päivä sai mut toivomaan, etten joudu tätä asiaa enää kertaakaan käsittelemään oikeudessa. En jaksanut valittaa.

Taas mä jatkoin elämääni ottaen vastaan sen, mitä on pakko. Lastensuojelun puoli aloitteli hitaasti tutkimuksiaan jo valmiiksi sillä ajatuksella, että ei tässä varmaan mitään heille kuuluvaa ole. Sieltä selitettiin useammankin ihmisen toimesta, etteivät he sille mitään voi jos aikuinen ihminen ei usko järkipuhetta. Jos ei ole selkeätä lastensuojelullista tarvetta, asia kuuluu poliisille. Kerroin kuinka poliisin puolelta pallo on heitetty heidän töikseen.

Istuimme toisen täyden Follo-sovittelupäivän käräjillä ja hioimme sopimuksesta taas porsaanreikiä pois. Jälleen puhuttiin siitä, kuinka Sen on lopetettava kaikki asiaton teksti minun suuntaan, lapsen manipuloiminen ja mukaan riitaan vetäminen. Puhuttiin myös siitä, kuinka lapseen vaikuttaa se, että isä on katkaissut äidin välit toisen puolen sukulaisiin (sehän Sen oli tehtävä jo monta kuukautta sitten, ettei jää valheistaan kiinni). Toisenkin sovittelupäivän sisältö oli hyvä, mutta täysin merkityksetön tilanteen hulluuden kannalta.

Jossain välissä lastensuojelu ilmoitti, että hautaavat jutun tutkimisen, koska toinen osapuoli ei saa järjestymään aikaa jolloin sinne sopisi mennä. En voinut taaskaan käsittää, että sekin ovi oli sulkeutumassa noin vain. Koitin pyytää apua sovittelussa mukana olleelta lastenvalvojalta, koska hän seurasi meitä kahden täyden työpäivän verran ”neuvottelemassa” lapsen asioista ja sovitteluissa tuli ilmi Sen kyky valehdella kirkkain silmin asioista ja sotkea lapsen mieltä jutuillaan. Kas kummaa, vastaus oli että hän haluaisi auttaa, mutta ei voi hoitaa asiaa kun on ollut mukana Follossa. Follo-sovittelun ansa siis on se, että siellä puhutut asiat jää sinne, eli yhtä tyhjän kanssa minun tilanteeni kannalta.

Viimeisellä viikolla ennen lastensuojelun ajan umpeutumista toimitin sinne ensimmäistä kertaa sähköposteja ja puheluita, joissa käy ilmi se mitä joudun kestämään, sukulaiseni olivat jälleen yhteydessä sinne ja soitin paniikissa neuvolaan, josta sain tiukan kannanoton, ettei lastensuojelu voi haudata asiaa jos toinen vanhempi ei suostu yhteistyöhön. Tein taas kaiken mitä lapsestaan ja omasta jaksamisestaan huolissaan oleva äiti osaa, saadakseni viranomaiset tekemään työtään. Se auttoi, lapsi jäi lastensuojelun asiakkaaksi. Ja taas tuntui siltä, että olin käyttänyt voimani loppuun. Ties monennenko kerran.

Neuvolassa olivat sitä mieltä, että lapsen voisi olla tarpeen tavata psykologi jossakin vaiheessa, mutta ensisijaisesti laskettiin lastensuojelun seurannan varaan. Seuranta on jatkunut, mutta mihinkään lapsen paheneviin reaktioihin tai toisessa päässä tapahtuviin huolestuttaviin asioihin ei reagoida muuta kuin kirjaamalla, odottelemalla ja seurailemalla. Mitään konkreettista neuvoa en ole saanut, ainoastaan kuullut että lapsi pikku hiljaa on alkanut puhua asioista jotka tukevat omaa kertomustani. Tuntuu että heidänkin suhtautumisensa muuttuu joka kerta kun ovat olleet puheissa Sen kanssa.

Huolestuttavien seikkojen lisääntyessä otin uudelleen yhteyttä neuvolaan ja kyselin neuvolapsykologista. Kommentti oli, että jos lapsi reagoi koko ajan selkeämmin, tarve psykologin arvioon on, mutta eskarilainen kuuluu koulupsykologille. Viikon päästä sain koulupsykologin langan päähän ja hänkin oli sitä mieltä, että tilanne on huolestuttava. Mutta koska heidän resurssinsa riittävät vain koulunkäyntiongelmien ratkomiseen, kehoittivat ottamaan yhteyttä perheneuvolan psykologiin. Sinne suunnalle olin yhteydessä muutaman viikon aikana kolmen pitkän puhelun verran, mutta he eivät ota lasta asiakkaaksi vaan haluavat lähteä ratkomaan vanhempien välisiä ristiriitoja. Kerroin Follo-sovitteluista ja kaikesta muusta mitä on matkan varrella yritetty, sanoin etten enää usko meidän sovitteluistuntojen muuttavan mitään ja haluan keskittyä nyt hakemaan apua ja tukea itseni lisäksi myös tyttärelleni, jotta me molemmat selviämme täysipäisinä tästä. He eivät halunneet sotkea lapsen mieltä vanhempien riitaan liittyvällä asialla. Suostuin lähtemään vanhempien väliseen istuntoon, koska halusin taas toimia rakentavalla tavalla, suostuin vaikka koin järjetöntä paniikkia jo ajatuksesta, että tässä tilanteessa, näissä voinneissa joutuisin istumaan taas samassa tilanteessa jauhamassa samoja asioita ja kuuntelemassa niitä loputtomia valheita. Toinen osapuoli pelasti minut siltä tilanteelta ilmoittamalla, ettei näe moiseen mitään tarvetta. Perheneuvola sulki ovensa myös lapselta ja minulta koska isä ei halua sinne asiakkaaksi.

Nyt tiedän Sen hajottaneen kappaleiksi seuraavan ihmisen, joka on halunnut riuhtaista itsensä ulos Narsistin hovista. Asia on mulle kaksipiippuinen, tuleeko siitä olemaan meille apua, jää nähtäväksi. Jälleen keräilen voimia ja seurailen, etsin ovia jotka pysyisi auki meillekin ja toivon, että aikaa on odotteluun. Mutta tämän kirjoituksen pointti oli tänään se, että nyt mä todella käsitän miten on mahdollista, että Pikku-Eerikalle kävi niin.