Istuntojen välillä

Anteeksi niille, jotka ovat käyneet täällä pälyilemässä löytämättä mitään uutta ja itselleni, joka en ole jaksanut, pystynyt, ehtinyt ja osannut pukea sanoiksi vähään aikaan mitään. Monta kertaa on ollut päivän aikana pakottava tarve kirjoittaa illalla, mutta ilta ei ole toiminut yhteisymmärryksessä mun kanssa.

Paljon on tapahtunut viime artikkelin jälkeen, sekä hyviä, että huonoja asioita. Kirjoitin sekalaisista viikoista toukokuun lopussa, nyt kun ajattelen menneitä kuukausia, niitä sekalaisia viikkoja on ollut monta kuukautta. Huhtikuun alusta kesäkuun loppuun meni täydessä sumussa odottaen, että kohta helpottaa. Odotin väliaikaismääräyksiä koskevan istunnon tuovan vapautuksen tästä kaikesta edes hetkeksi, muttei sekään mennyt niinkuin elokuvissa.

Käsittely oli kesäkuun lopussa ja siihen valmistauduttiin monilla unettomilla öillä ja puhelimessa vietetyillä päivillä. Heitän villin veikkauksen, että jos suositukset lapsiasioihin perehtyneistä tuomareista ja asiantuntijaryhmistä olisi meidän lainsäädännössä yksiselitteisesti toiminnassa, olemassaolevilla näytöillä olisi päästy tavoitteeseen. Nyt, ilman asiantuntijoita ja lomalle lähtöä suunnittelevan, kaikkea muuta kuin asiaan perehtyneen tuomarin johdolla, päästiin puoleen matkaan tavoitteista. Kesä saatiin jokseenkin rauhoitettua ja elokuussa ihmetellään jatkoa seuraavan kerran.

Ne tavoitteet jotka saavutettiin, antavat jälleen mulle suojaa ja aikaa hengähtää, mutta lasta ne eivät suojele vieläkään.  Enkä mä voi ymmärtää meidän hyvinvointivaltion rattaiden pyörimistä edelleenkään. Tavallaan on otettu pieni askel oikeaan suuntaan, mutta liikkeelle lähdön kestoa ajatellen se on liian pieni. Sitä ajatellen, missä jamassa aikanaan maaliin tullaan, se saattaa myös olla liian pieni.

Joka tapauksessa on pakko olla onnellinen siitä, että se pienikin askel lähti oikeaan suuntaan. Edelleen on pidettävä kädet ristissä, että ilman toteutumattomia tavoitteita pystytään elämään.

Paluu ”normaaliarkeen”

Mun on pitänyt kirjoittaa lisää jo yli viikko sitten. Päivät vaan on juossut tosi nopeasti ja olen ollut pitkästä aikaa melko aikaansaava ja sosiaalinen. Viime päivinä olen tosin kirjoitellutkin paljon, mutta ne on olleet vähemmän terapeuttisia ajatuksia asianajajan suuntaan.

Viikko sitten piti kirjoittaa siitä, kuinka tavallaan huvittavaa on että ihmisen hyvinvointia tai tässä kohtaa pahoinvointia pisteytetään, mutta toisaalta jotenkinhan sitäkin on mitattava. Mä ajattelin nyt näin julkisesti kertoa, että suunta on hyvä; masennuspisteet on kuukaudessa tipahtanut puoleen, eli alkaa hipoa kohta normaalin rajoja. Ahdistus ja uupumus edelleen jonkin verran koholla ja stressipisteet kolminkertaiset normaalirajoissa kulkeviin. Kuulemma kaikki kulkee käsi kädessä tilanteen etenemisen kanssa, iso päätös ja askel eteenpäin on tehty, se vähentää epätoivoa. Toisaalta se päätös ja sen mukanaan tuomat asiat ei missään nimessä pienennä stressiä, päinvastoin saattaa lisätäkin. Itseä helpottaa tieto masennuksen haihtumisesta, koska se on se asia, joka itseä pelottaa eniten ja joka tulevaisuudessa voi kääntyä itseä vastaan vahvimmin. Toisaalta stressipisteiden tilanne kertoo siitä, että lihas- ja päänsäryistä, etovasta olosta ja muista ikävistä fyysisistä jutuista ei ehkä ihan heti olla pääsemässä eroon.

Ahdistavia asioita ei ole pystynyt siirtämään taka-alalle oikeastaan missään kohtaa, nyt niitä on joutunut pyörittelemään taas ihan mustaa valkoisellakin. Tuntuu hölmöltä, että nyt on tultu siihen pisteeseen mistä joku toisenlainen ihminen olisi vuosi sitten lähtenyt liikkeelle, mutta mitä itse välttelin liian pitkään. Nyt alkaa siis ne ihan oikeat istunnot, missä ei enää sovitella vaan levitetään kaikki tiskiin… Jostain syystä mä toivoisin, että yhdessä yössä voitaisiin hypätä vuosi eteenpäin.

No nyt taas odotetaan kuinka rattaat rullailee ja yritetään siinä sivussa opetella normaalia arkea. Takana on toiminnallinen ja sosiaalinen viikonloppu, joka kieltämättä on tehnyt hyvää, mutta ottanut voimille oudokseltaan. Huomenna töihin menemällä uhmaan sitä kauhistuttavaa ajatusta, että joku puolituttu kysyy ”Mitä kuuluu?”. Nyt mä luulisin, että mä kestän sen.