Jos mä sainkin uutta puhtia työelämään paluusta ja muutama viikko sitten tehdyistä päätöksistä, niin nyt täytyy myöntää, että se puhti hiipuu. Tässä odotuksessa ja jatkuvassa mietinnässä, miten selviydytään seuraavasta viikosta, tuntuu jokainen päivä kestävän ikuisuuden. Viikko kestää yli ikuisuuden.
Menneissä kahdessa viikossa ehdottomasti voimaa antavinta on ollut se, että tyttö on ollut hyväntuulisempi, hassumpi ja puheliaampi kuin aikoihin. Voisi sanoa, että mä olen hetkittäin saanut kauan kateissa olleen lapseni takaisin. Surullista on todeta, että isästään erossa oleminen näyttää olevan siihen parasta lääkettä. Toisaalta, me jotka olemme sen ihmisen läheisyydessä eläneet, tiedetään, että on tuhat kertaa helpompi hengittää välimatkan päässä.
Näin myöhemmin olen ymmärtänyt senkin, miksi me lasten kanssa silloin aikanaan oltiin niin paljon poissa kotoa… Piti käydä vetämässä henkeä muualla, jotta taas kesti elää varpaillaan ja hengittämättä jonkin aikaa. Ehkäpä niissä hengittämisreissuissa on myös se syy, miksi jaksoin sitä elämää viisi vuotta.
No sitten ne parin viikon paskat asiat… Niitä on jonkin verran, mutta vaarallisimpina pidän niitä, jotka liittyy mun omaan vointiin. Mä olen ollut muutamana päivänä taas tosi väsynyt ja mun niskaongelmat ja päänsäryt tuottaa melkoisia ongelmia selviytyä siitä ihan normaalista arjesta. Ja nuo kaikki asiat tekee sen, että huumori on vähissä. Ja kun huumori on vähissä, vittuilunsietokyky (joka on mun vahvoja puolia), häviää olemattomiin. Ja kun se vittuilunsietokyky on vähissä, tuntuu hirmu ahdistavalta pyöriä niiden ihmisten joukossa, jotka on tottuneet mun roisiin huumoriin ja siihen, että mä en jää sanattomaksi. Mä en vaan nyt pysty olemaan oma itseni ja se ahdistaa.
Toinen paska asia menneissä viikoissa tai oikeastaan viikonlopuissa on se, että nyt on pelattava sellaista taktiikkapeliä, jota mä en todellakaan lapsen kustannuksella haluaisi joutua pelaamaan. Jokainen perjantai on ahdistuksenluojapäivä, joka näkyy siinä että mun etova olo alkaa torstaista. Yhtenä perjantaina mä en antanut Sille mahdollisuutta hakea lasta vastoin tahtoani ja sain siitä rikosilmoituksen arvoisen puhelun palkaksi. Pelastin lapsen ja oman viikonlopun siltä paskalta, mitä vappuviikonloppu oli ja siitä hyvästä otin taas melkoisen ryöpytyksen vastaan. Hyvä viikonloppu oli lapsen kannalta parasta, mutta se ryöpytys pisti mut taas pelkäämään joka helvetin kauppareissua ja perässä ajavaa tummaa autoa. Nyt mä todella voin sanoa, että olen ajoittain aivan hysteerinen yksin liikkuessani. Enkä mä tiedä, ehkä se on kohtuullinen reaktio kun vuosi on tehty selväksi, että mun toivotaan kuolevan ja mut halutaan pahoinpidellä ja olenpa saanut kuulla senkin, että olisin hengetön jos Se voisi olla varma, ettei jää kiinni. Moni viranomainen on kyllä lohdutellut matkan varrella, että harvoin nuo tyypit oikeasti tekee muuta kuin uhkailee, mutta toisaalta, jokainen meistä tietää myös sen, että niiden uhkailijasekopäiden joukossa on myös niitä, jotka vaan sitten joku kaunis päivä ylittää sen rajan. Markku Salo kirjoittaa niissä kirjoissaan myös tapauksista, joissa uhkailijat on menneet rajan yli ja ihmishenkiä on menetetty ja kehoittaa sen vuoksi suhtautumaan häiriöisten uhkailuihin aina vakavasti. Selitäpä se viranomaisille, jotka haluaa nähdä tai kuulla suoran uhkauksen.
Kolmas paska asia viime viikoissa onkin ollut nämä ihmisiä auttavat tahot. Mä törmäsin silloin Pääsiäisen jälkeen ehkä mulkuimpaan poliisiin, jonka kanssa olen koskaan ollut tekemisissä, sellaiseen joka lyö lyötyä oikeen olan takaa asemaansa hyväksi käyttäen. Tällä viikolla sain rikosilmoituksen jäljiltä puhelun samalta ihmiseltä ja sain todella keräillä itseäni kesken työpäivän, jotta en huutanut suoraa kurkkua raivoani ulos tai romahtanut siihen paikkaan. Jos mä teen rikosilmoituksen puhelusta, jonka haluan toimittaa poliisille kuultavaksi ja pyydän tapaa toimittaa sitä, kun se ei ilmoituksen liitteeksi lataudu, niin herra poliisi ei suostu antamaan osoitetta johon sen toimittaa, vaan pistää mut kirjoittamaan puhelun sisällön heille. Siihen kylkeen vielä se kaikki muu suora vittuilu siitä, kuinka heillä on ihan oikeitakin rikoksia tutkittavana… Kiitos hänenlaistensa, ihmisten voi olla hiukan vaikea suhtautua poliisiin auttavana tahona. Joka tapauksessa mä sitten vietin rattoisan illan kuuntelemalla sitä ahdistavaa paskaa ja kirjoittamalla ylös kaikki likaisimmat kohdat siitä ja toisen rattoisan illan vietin naputtamalla rikosilmoitusta ”Jatkoa viime numeroon…”-meiningillä. Mä katson sen toiminnan olevan puhdasta nöyryytystä viranomaisten taholta ja se alkaisi pikku hiljaa riittää. Joka tapauksessa, siitä mulkusta ei ole kuulunut sen jälkeen, ja todella toivon että seuraava yhteydenotto sieltä suunnalta on joltakulta ihmiseltä. Postitse ainakin tuli ilmoitus, että tutkivat asiaa nyt.
Perheneuvolastakin kuului taas. Aiemmalla viikolla tarjosivat tytölle aikaa kesäkuun loppuun, mikäli isä suostuu tytön asiakkuuteen. Tällä viikolla soittivat ja kertoivat, etteivät ota lasta asiakkaaksi kun on huoltajuuskäsittely tulossa… Kerroin, että ehkä huoltajuuskäsittelyyn ei olisi tarvinnut lähteä, jos olisin saanut apua lapselle jostakin jo kauan sitten kun ensimmäisen kerran yritin tai edes pari kuukautta sitten, kun viimeksi perheneuvolaan yritin. He toivoivat, että tulevat käsittelyt toisivat lapsen elämään rauhan, mä totesin, että toivon meidän kaikkien olevan hengissä vielä käsittelyjen alun koittaessa.
Viikko sitten annoin lapsen päiväksi isälleen, sain takaisin kahden päivän jälkeen. Kuuntelin sitä sydäntäsärkevää itkua kun tyttö kertoi halunneensa vastata mulle puhelimeen, mutta isä ei antanut. Selitin miljoonaan kertaan, että varmasti olisin hakenut silloin kun oli sovittu, mutten pystynyt. Ja täytyy sanoa, että jälleen kerran tunsin itseni melko pieneksi ja voimattomaksi. Siinäkään kohtaa mun äitiys ei oikein riittänyt.
Noissa tilanteissa mulla pyörii melko katkerana päässä perheneuvolan tätien lässytykset: ”Sun pitää nyt vaan keskittyä tarjoamaan lapselle normaalia, ikätasoista toimintaa ja pitää sen elämä mahdollisimman rauhallisena ja tasaisena”… Mitenkähän helvetissä mä sen teen näissä puitteissa? Ja mitähän mä olen yrittänyt pitkään ja hartaasti tehdä?