Avainsana: Huoltajuus

Istuntojen välillä

Anteeksi niille, jotka ovat käyneet täällä pälyilemässä löytämättä mitään uutta ja itselleni, joka en ole jaksanut, pystynyt, ehtinyt ja osannut pukea sanoiksi vähään aikaan mitään. Monta kertaa on ollut päivän aikana pakottava tarve kirjoittaa illalla, mutta ilta ei ole toiminut yhteisymmärryksessä mun kanssa.

Paljon on tapahtunut viime artikkelin jälkeen, sekä hyviä, että huonoja asioita. Kirjoitin sekalaisista viikoista toukokuun lopussa, nyt kun ajattelen menneitä kuukausia, niitä sekalaisia viikkoja on ollut monta kuukautta. Huhtikuun alusta kesäkuun loppuun meni täydessä sumussa odottaen, että kohta helpottaa. Odotin väliaikaismääräyksiä koskevan istunnon tuovan vapautuksen tästä kaikesta edes hetkeksi, muttei sekään mennyt niinkuin elokuvissa.

Käsittely oli kesäkuun lopussa ja siihen valmistauduttiin monilla unettomilla öillä ja puhelimessa vietetyillä päivillä. Heitän villin veikkauksen, että jos suositukset lapsiasioihin perehtyneistä tuomareista ja asiantuntijaryhmistä olisi meidän lainsäädännössä yksiselitteisesti toiminnassa, olemassaolevilla näytöillä olisi päästy tavoitteeseen. Nyt, ilman asiantuntijoita ja lomalle lähtöä suunnittelevan, kaikkea muuta kuin asiaan perehtyneen tuomarin johdolla, päästiin puoleen matkaan tavoitteista. Kesä saatiin jokseenkin rauhoitettua ja elokuussa ihmetellään jatkoa seuraavan kerran.

Ne tavoitteet jotka saavutettiin, antavat jälleen mulle suojaa ja aikaa hengähtää, mutta lasta ne eivät suojele vieläkään.  Enkä mä voi ymmärtää meidän hyvinvointivaltion rattaiden pyörimistä edelleenkään. Tavallaan on otettu pieni askel oikeaan suuntaan, mutta liikkeelle lähdön kestoa ajatellen se on liian pieni. Sitä ajatellen, missä jamassa aikanaan maaliin tullaan, se saattaa myös olla liian pieni.

Joka tapauksessa on pakko olla onnellinen siitä, että se pienikin askel lähti oikeaan suuntaan. Edelleen on pidettävä kädet ristissä, että ilman toteutumattomia tavoitteita pystytään elämään.

Kirjoja -Avuksi, tueksi ja peloksi

Mä luen nyt paljon noita asianajaja ja varatuomari Markku Salon kirjoittamia kirjoja. Mies ikävä kyllä kuoli vuonna 2012, mutta hoiti elämänsä aikana monta sataa oikeusjuttua, joissa oli toisena osapuolena ”häiriöinen”. Hän on kirjoittanut kirjat Varo narsistia (2009) ja Narsisti parisuhteessa, työpaikalla, naapurina ja oikeussalissa (2011) ja on todella osannut pukea sanoiksi koko sen hulluuden, jota oikein kukaan ei tunnu osaavan katsoa kokonaisuutena.

Aina ne kirjat ei luo kovin hyvää oloa, vaan päinvastoin saa aikaan etovaa oloa entistä enemmän, koska kaikki vaan kuulostaa niin kovin tutulta. Toisaalta taas niitä lueskelemalla saa itselleen varmuuden siitä, että mun pää todella on kunnossa, mä en ole kuvitellut kaikkea kummallista mitä menneen vuoden aikana on tapahtunut. Paljon löytyy myös selityksiä sellaisiin asioihin, joita ei ehkä muuten olisi käsittänyt.

Joka tapauksessa mä kirjoitan tähän pätkän tuosta uudemmasta kirjasta, koska se kohta juuri tällä hetkellä natsaa mun ajatuksiin ja pelkoihin;

”Olen tottunut käyttämään tällaisesta käyttäytymisestä termiä ”rajattomuus”. Toiminta on tavallisen ihmisen näkökulmasta rajatonta, jos häiriöinen ei kunnioita muiden ihmisten oikeuksia ja tarpeita. Toisaalta tällainen toiminta rajautuu tarkasti: se pönkittää aina häiriöisen harhaista arvomaailmaa.

Jotkut jatkavat riitelyä, usein uhkailujensa mukaisesti, hautaan asti. Eräässä lapsiriidassa ehdin hädin tuskin varoittaa asiakastani siitä, että jutun hävinnyt ei yleensä milloinkaan lopeta kiusaamistaan, kun tämä oli jo ilmoittanut 12-vuotiaalle lapselleen, ettei hän jätä asiaa sikseen vaan kostaa lapsen huoltajalle. Vastaavanlaiset uhkaukset ovat häiriöisjuttujen arkipäivää. Tällaisessa tilanteessa voi vahvankin ihmisen psyyke olla koetuksella.

Kymmenien oikeusriitojen ja lukuisten piinavuosien jälkeen vahvakin ihminen usein uhriutuu, vaikka olisi kuinka oikeassa. Kenenkään mieli ei ole niin vahva, ettei sitä voisi luhistaa riittävän pitkällä piinaamisella. Siinä luonnevikaiset ovat mestareita, koska vastapuolen nujertaminen on heidän perimmäinen pyrkimyksensä.”

Kun on jo valtavasti voimia kuluttanut tähän vyyhteen, ensin niiden rakentavien keinojen kautta, sittemmin pakon edessä toimien, tuntuu varsin uuvuttavalta odotella oikeuskäsittelyjen alkua. Ja toisaalta Sen tuntien, kyseessä ei tule olemaan helppo läpihuutojuttu, eikä voi varmastikaan huokaista helpotuksesta, vaikka päätös olisikin se, mitä hakemaan on lähdetty… Väkisinkin mieleen hiipii se kysymys; Mistä ne voimat revitään?

Ei ole vielä selkeää suunnitelmaa, mistä ne voimat revitään, mutta mulla on kaksi selkeää päämäärää; Se ei tule nujertamaan minua, eikä se tule nujertamaan meidän lasta. Niitä kohti kuljetaan.

Paluu ”normaaliarkeen”

Mun on pitänyt kirjoittaa lisää jo yli viikko sitten. Päivät vaan on juossut tosi nopeasti ja olen ollut pitkästä aikaa melko aikaansaava ja sosiaalinen. Viime päivinä olen tosin kirjoitellutkin paljon, mutta ne on olleet vähemmän terapeuttisia ajatuksia asianajajan suuntaan.

Viikko sitten piti kirjoittaa siitä, kuinka tavallaan huvittavaa on että ihmisen hyvinvointia tai tässä kohtaa pahoinvointia pisteytetään, mutta toisaalta jotenkinhan sitäkin on mitattava. Mä ajattelin nyt näin julkisesti kertoa, että suunta on hyvä; masennuspisteet on kuukaudessa tipahtanut puoleen, eli alkaa hipoa kohta normaalin rajoja. Ahdistus ja uupumus edelleen jonkin verran koholla ja stressipisteet kolminkertaiset normaalirajoissa kulkeviin. Kuulemma kaikki kulkee käsi kädessä tilanteen etenemisen kanssa, iso päätös ja askel eteenpäin on tehty, se vähentää epätoivoa. Toisaalta se päätös ja sen mukanaan tuomat asiat ei missään nimessä pienennä stressiä, päinvastoin saattaa lisätäkin. Itseä helpottaa tieto masennuksen haihtumisesta, koska se on se asia, joka itseä pelottaa eniten ja joka tulevaisuudessa voi kääntyä itseä vastaan vahvimmin. Toisaalta stressipisteiden tilanne kertoo siitä, että lihas- ja päänsäryistä, etovasta olosta ja muista ikävistä fyysisistä jutuista ei ehkä ihan heti olla pääsemässä eroon.

Ahdistavia asioita ei ole pystynyt siirtämään taka-alalle oikeastaan missään kohtaa, nyt niitä on joutunut pyörittelemään taas ihan mustaa valkoisellakin. Tuntuu hölmöltä, että nyt on tultu siihen pisteeseen mistä joku toisenlainen ihminen olisi vuosi sitten lähtenyt liikkeelle, mutta mitä itse välttelin liian pitkään. Nyt alkaa siis ne ihan oikeat istunnot, missä ei enää sovitella vaan levitetään kaikki tiskiin… Jostain syystä mä toivoisin, että yhdessä yössä voitaisiin hypätä vuosi eteenpäin.

No nyt taas odotetaan kuinka rattaat rullailee ja yritetään siinä sivussa opetella normaalia arkea. Takana on toiminnallinen ja sosiaalinen viikonloppu, joka kieltämättä on tehnyt hyvää, mutta ottanut voimille oudokseltaan. Huomenna töihin menemällä uhmaan sitä kauhistuttavaa ajatusta, että joku puolituttu kysyy ”Mitä kuuluu?”. Nyt mä luulisin, että mä kestän sen.

Viisauksia kirjoista

Luin joku aika sitten Brita Jokisen kirjoittaman ”Kiusaaja keskellämme”-kirjan, jossa on laidasta laitaan kokemuksia ja selviytymistarinoita vaikeista ihmissuhteista. Niin paljon tuttua asiaa, vaikka ympäristöt ja asetelmat olisi kuinka erilaiset, kaikissa pääasiana loputon kiusanteko toista ihmistä kohtaan. Sieltä bongasin seuraavanlaisen ohjeistuksen…

”NEUVOJA TAISTELUUN

Älä pelkää – Jos päättää valita taistelemisen vaihtoehdon, ei kannata pelätä.

Vastusta – Sinulla on oikeus pitää puoliasi ja vastustaa epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyksiä.

Älä suostu syyllistymään – Voit joutua syytöksien kohteeksi, mutta syyllistymällä annat kiusaajallesi valtaa.

Osoita vihastumisesi – Ole luja ja osoita vihastumisesi, sillä kaikkea ei tarvitse sietää. Usein jo pelkkä suuttuminen ja totuuden laukominen voivat pelästyttää kiusaajan.

Älä sääli – Alistajaa ei kannata missään nimessä sääliä, sillä itse hän ei kykene tuntemaan minkäänlaista säälin- tai syyllisyydentunnetta.

Älä usko hänen muuttumiseensa – Turha odottaa, että kiusaaja muuttuu paremmaksi. Niin ei tapahdu. Hän ei muutu, koska ei halua muuttua, sillä hän ei koe tarvetta muuttumiseen. Hän on mielestään aina oikeassa ja muut ovat väärässä. Positiivinen ajattelu ei valitettavasti tässä kannata, eivätkä terapiat auta.”

Hyviä ja loogisia ohjeita, jotka jokainen tervejärkinen varmasti ymmärtää ja yrittääkin näin toimia ihan jo selviytymisvaistonsa eteenpäin ajamana. Jos tilanne olisi niin yksinkertainen, että olisi silloin muutama vuosi sitten voinut kävellä pois taakseen katsomatta ja koskaan enää sitä ihmistä kohtaamatta, kaikki olisi jo kaukana takana.

Mutta se yhteinen lapsi ja fiksusti ja asiallisesti täysin yhteisymmärryksessä sovittu yhteishuoltajuus. Ne on ne asiat, joiden vuoksi en ole pystynyt itseänikään suojelemaan ja puolustamaan. Niin pitkään pystyin käyttämään noita loogisia ohjeita selviytymiseen ja taistelemiseen, kun vain minä kärsin. Mutta veikkaan, että valtaosa äideistä on valmis laskemaan aseensa siinä kohtaa kun tajuaa oman lapsen roikkuvan vastapuolen aseessa.

Kun aseen joutuu laskemaan lastaan suojatakseen, ei voi taistella. Silloin pitää etsiä suojautumiskeinot, jotka tässä kohtaa on loitolla pysyminen, kaikkien niiden tilanteiden eliminoiminen pois, joissa Sen on mahdollista hyökätä. Siinä suojautumisessa olisi ollut avainasemassa lähestymiskielto. Mutta kun sitä suojausta en saanut niillä perustein, että yhteydenpito on pakollista yhteisen lapsen ja yhteishuoltajuuden nimissä, olen joutunut kasaamaan suojamuurejani ihan omin pikku kätösin.

Se, ettemme kohtaa enää kasvokkain, suojaa minua fyysisesti, mutta samaten poistaa sen mahdollisuuden, että Se sortuisi ylilyöntiin minua kohtaan ja asiat lähtisivät oikeasti rullaamaan eteenpäin.

Se, että olen yli puoli vuotta sitten lopettanut puhelut Sen kanssa säästääkseni itseäni niiltä hirveyksiltä, mitä en halua kuulla, saa mielenterveyteni pysymään paremmalla tolalla. Mutta ihminen, joka haluaa toista satuttaa ja tehdä selväksi, ettei hänelle aseteta rajoja, soittaa lapselle, joka on lojaali molemmille vanhemmilleen ja pyytää viemään äidille puhelimen. Ja taas Se iskee ohi sen suojauksen, jonka olen rakentanut, tietäen etten pysty lapselle sanomaan, etten tule puhelimeen.

Se, että säännöllisiä tapaamisia ei voida järjestää hänen maailman hankalimpien työkuvioidensa vuoksi, sitoo meidät viikon välein sähköpostiviestintään. Ja minun on pakko suostua lukemaan kaikki ne kauheudet, mitä sieltä tulee, koska meidän pitää ”rakentavasti” olla tekemisissä yhteisen lapsen asioista sopiessa. Siinä on se väylä, jota pitkin Se pystyy mielestään oikeutetusti lyömään mut maan rakoon vaikka viikon välein. Siinäkin suojana olisi toiminut lähestymiskielto, jokaisesta asiattomasta viestistä olisi voinut tehdä poliisijutun. Nyt mulla on kiva paksu mappi pullollaan saatanan huora-, vitun lehmä-, kusipää-, idioottiaiheista rakentavaa viestintää, joka on kuulemma välttämätöntä yhteisen lapsen asioiden hoitoa. Ehkä niistä voi jonain päivänä teettää jonkun ”Ihana Yhteishuoltajuus”-opuksen, jota voitaisiin jakaa varoiksi heti erotilanteessa vanhemmille.

Syyllistyminen ja sääliminen on mun pahimmat synnit tuossa listassa. Jostain syystä onnistun nykyään syyllistymään kummallisista asioista, jotka eivät millään muotoa ole minun syytäni. Ehkäpä se on tässä ollut iso syy väsähtämiseen, mutta kaiketi aika normaalia seurausta narsistin pommituksen alla olemiselle. Enkä ollut mitenkään osannut valmistautua siihen, että joku voi puhua niin paljon valheita ympäriinsä täysin sinisin silmin ja saada siten viranomaisen epäilemään omia motiivejani, se oli melko iso isku vasten kasvoja. Sääli taas… Tässä kohtaa sääli on sairautta. Siitä ei ole mitään apua, päinvastoin takapakkia tulee aina kun myönnyn johonkin säälistä. Mutten pysty ihmisenä ajattelemaan pelkkää pahaa kenestäkään ja ikävä kyllä ymmärrän, että jostain Sen aikanaan kärsimistä asioista tuo pahuus nyt kumpuaa. Vielä kun oppisin ymmärtämään, ettei pidä sääliä ihmistä, joka ei ole valmis käsittelemään ongelmiaan, pärjäisin tämänkin osan kanssa. Toisaalta säälimisen ongelmiin tässä kuuluu myös se, että säälin lasta, joka kuitenkin ikävöi isäänsä kaikista pahoista asioista huolimatta.

Luin joskus juttuja pitkittyneistä huoltoriidoista, joissa toisen pääasiallinen motiivi on tehdä kiusaa. Siellä mainittiin, että nämä ihmiset käyttävät julmalla tavalla hyväkseen toisen puolen hyvää vanhemmuutta ja rakkautta lasta kohtaan. Eiköhän silloin ole kyse juuri tästä, jos viimeiseen asti yritin olla puhumatta mitään meidän erimielisyyksistä lapselle, jotta tämä ei joutuisi kärsimään. Siinä hissutellessani aloin kuitenkin huomata, että lapsi on hyvinkin tietoinen monista asioista ja vieläpä kuullut niistä hyvin totuudesta poikkeavan version. Ja koska mä en ole äiti, joka pystyisi lyömään takaisin yhtä likaisin keinoin, mun konstit käsitellä asioita lapsen kanssa on melko vähäiset. Siksi olen yrittänyt keinolla millä hyvänsä saada amaatti-ihmistä auttamaan lasta sillä saralla. Mutta sehän on tietenkin mun puolelta pelkkää kiusantekoa.

No, nyt on kuitenkin tultu siihen pisteeseen, että on aika todeta perääntymisen ja suojautumisen olleen turhaa ja kuitenkin loppujen lopuksi raskainta kaikille, eikä vähiten sille pienelle lyömäaseelle. Se siis tarkoittaa taas taisteluun lähtemistä.

Loputon suo

Muutama päivä on mennyt taas maailman menoa ihmetellessä. Lööpeissä pyörii uudet terrori-iskut ja meidän tummaihoisiin lapsiin kohdistuva rasismi. Kaikki ahdistavaa luettavaa ja huoli niistä koskettaa tavalla tai toisella suuria määriä ihmisiä. Näiden juttujen seasta pongasin itse muutaman pienen uutisjutun, jossa viitattiin taas Pikku-Eerikan tapaukseen ja lastensuojelun toimintaan tänä päivänä. Toki näissä keskusteluissa aina väkisinkin nousee esille myös monet muut viranomaiset.

Olen lukenut melko paljon juttuja tuosta järkyttävästä tapauksesta, joka varmasti on tullut tutuksi jo kaikille. Pieni viaton lapsiraukka, jolla oli koko elämä edessä, koki niin hirveän kohtalon ettei sitä voi edes ajatella ilman etovaa oloa. Ja meidän hyvinvointiyhteiskuntamme avunantajat katseli sitä tapahtumaketjua aitiopaikalta ja antoi sen tapahtua. Käsittämätöntä, että ihmisistä voi löytyä sellaista pahuutta ja julmuutta, että tuollaista pystyy lapselle tekemään, mutta kaikkein käsittämättömintä jutussa oli kysymys: ”Miten on mahdollista, että niin pääsi käymään???”.

Tänä päivänä en vieläkään halua ajatella, että niin todella pääsee käymään, mutta selväksi on tullut se, miten se on mahdollista. Jokainen ihminen kuvittelee tiettyyn pisteeseen asti pärjäävänsä ilman apua ja tuudittautuu siihen, että meillä on saatavana apua joka lähtöön kun sitä on tarve hakea. Ja kun mennään niin pitkälle, että kynnys avun pyytämiseen on ylitetty, lähdetään miettimään mikä on se ensimmäinen osoite…

Itselläni ensimmäinen osoite oli poliisi. Soitin päivystykseen ja kerroin, että lapseni isä huutaa minulle puhelimessa haluavansa pahoinpidellä minut huolella ja toivoo minun kuolevan. Kerroin pelon ilmapiiristä missä elämme perheen kanssa Sen uhkaillessa tulevansa meille ”selvittelemään asioita”. Puhuin parinkin fiksun poliisimiehen kanssa ja kehottivat tekemään rikosilmoituksen ja muistuttivat, että partio pitää kutsua heti jos tulee uhkaava tilanne. Tein rikosilmoituksen lähinnä tiedoksi poliisille, en halunnut Sille menevän tietoa ilmoituksesta, enkä vaatinut tutkintaa, koska en halunnut vaarantaa tulevaa Follo-sovittelua ja mahdollista rauhaa. Jatkoin elämää ottaen vastaan kaiken sieltä tulevan paskan ja yritin lohduttautua sillä, että sovittelu ratkaisee kaiken, se on kuitenkin rakentava tapa viedä asioita eteenpäin.

Olin hakenut Follo-sovittelua, koska en halunnut lähteä käräjille vain siksi, että haluan jonkinlaisen tapaamissopimuksen ja jonkun puhuvan järkeä lapseni isälle. Sovittelupäivä oli pitkä ja raskas, mutta lopputuloksena oli jonkinlainen sopimus, joka antoi minulle oikeuksia olla suostumatta toisen sanelupolitiikkaan. Olin myös äärimmäisen onnellinen siitä, että paikalla ollut ihana lastenvalvoja puuttui niihin asioihin, joista olin huolissani kasvatuksen, lapsen psyykkisen hyvinvoinnin ja minuun kohdistuvan henkisen väkivallan suhteen. Ajattelin että Se vihdoin heräisi ja kuuntelisi edes lastenvalvojaa ja tuomaria.

Toiveeni osoittautuivat turhaksi lähestulkoon heti. Tilanne paheni entisestään kaikilta osin ja tajusin, että taas pitää etsiä auttavaa tahoa. Olin useampaan otteeseen yhteydessä poliisiin, mutta heidän kommenttinsa olivat sen suuntaisia, että asia kuuluu lastensuojelulle lapsen osalta. Minun osaltani he eivät juurikaan voi auttaa niin kauan kuin meillä on yhteishuoltajuus tai olen hakenut lähestymiskiellon. Huoltajuuteen en halunnut lähteä koskemaan, koska edelleen halusin uskoa, että Se on hyvä isä lapselleen kunhan tilanne saadaan rauhoittumaan. Lähestymiskielto tuntui hyvältä vaihtoehdolta, koska poliisin mukaan se antaa heille oikeudet puuttua sen jälkeen jokaiseen asiattomaan yhteydenottoon. Ajattelin lähestymiskiellon olevan myös vanhemmuuden kannalta jälleen se rakentavampi tapa viedä asiaa eteenpäin, kuin huoltajuustaistelu.

Tällä välin sukulaiseni päättivät pelastaa minut ennen kuin romahdan lopullisesti. Heidän puoleltaan lähti yhteydenottoja poliisille ja lastensuojeluilmoitus liittyen tilanteisiin, joissa Se uhkaili ettei anna lasta luotaan haettaessa ja siihen, että isä vetää lasta järkyttäviin tilanteisiin ja asioihin mukaan. Isän kosto oli lastensuojeluilmoitus minua vastaan. Lastensuojelu lähti selvittelemään tilannetta ristiriitaiselta pohjalta.

Lähestymiskieltokäsittelypäivänä tuli eräänlainen romahdus ja uskoni oikeuslaitokseen hävisi. Kieltoa ei määrätty, koska Se oli toimittanut vastinekirjelmän täynnä valheita, puhunut tuomarin kanssa etukäteen, eikä saapunut käsittelyyn. Jokainen lauseeni jossa mainitsin lapsen, keskeytettiin sillä perusteella, ettei se liity tähän asiaan vaan meneillään olevaan huoltajuusriitaan. Ei auttanut vaikka kuinka yritin selvittää, etten olisi missään tekemisissä sen hullun kanssa jos meillä ei olisi yhteistä lasta. Ei auttanut nauhoitetut puhelutkaan, joissa hän toivoo minun kuolevan tai haluaa pahoinpidellä minut, huutaa lehmää, huoraa ja kusipäätä. Sanojen asettelulla on suuri merkitys (en tiedä osasiko Se ajatella jo laukoessaan näitä asioita), mutta kun suoraa uhkausta ei ole, niin perustetta pelkäämiselle ei ole. Suora lainaus tuomarin sanoista: ”Ihminen saa toivoa toisen kuolemaa tai saattaa haluta pahoinpidellä tämän, se ei ole uhkaus”. Ainoa hetki kun näin myötätunnon rippeitä tuomarin kasvoilla, oli se hetki kun repesin itkemään, hain valituslupalapun ja poistuin salista. Se päivä sai mut toivomaan, etten joudu tätä asiaa enää kertaakaan käsittelemään oikeudessa. En jaksanut valittaa.

Taas mä jatkoin elämääni ottaen vastaan sen, mitä on pakko. Lastensuojelun puoli aloitteli hitaasti tutkimuksiaan jo valmiiksi sillä ajatuksella, että ei tässä varmaan mitään heille kuuluvaa ole. Sieltä selitettiin useammankin ihmisen toimesta, etteivät he sille mitään voi jos aikuinen ihminen ei usko järkipuhetta. Jos ei ole selkeätä lastensuojelullista tarvetta, asia kuuluu poliisille. Kerroin kuinka poliisin puolelta pallo on heitetty heidän töikseen.

Istuimme toisen täyden Follo-sovittelupäivän käräjillä ja hioimme sopimuksesta taas porsaanreikiä pois. Jälleen puhuttiin siitä, kuinka Sen on lopetettava kaikki asiaton teksti minun suuntaan, lapsen manipuloiminen ja mukaan riitaan vetäminen. Puhuttiin myös siitä, kuinka lapseen vaikuttaa se, että isä on katkaissut äidin välit toisen puolen sukulaisiin (sehän Sen oli tehtävä jo monta kuukautta sitten, ettei jää valheistaan kiinni). Toisenkin sovittelupäivän sisältö oli hyvä, mutta täysin merkityksetön tilanteen hulluuden kannalta.

Jossain välissä lastensuojelu ilmoitti, että hautaavat jutun tutkimisen, koska toinen osapuoli ei saa järjestymään aikaa jolloin sinne sopisi mennä. En voinut taaskaan käsittää, että sekin ovi oli sulkeutumassa noin vain. Koitin pyytää apua sovittelussa mukana olleelta lastenvalvojalta, koska hän seurasi meitä kahden täyden työpäivän verran ”neuvottelemassa” lapsen asioista ja sovitteluissa tuli ilmi Sen kyky valehdella kirkkain silmin asioista ja sotkea lapsen mieltä jutuillaan. Kas kummaa, vastaus oli että hän haluaisi auttaa, mutta ei voi hoitaa asiaa kun on ollut mukana Follossa. Follo-sovittelun ansa siis on se, että siellä puhutut asiat jää sinne, eli yhtä tyhjän kanssa minun tilanteeni kannalta.

Viimeisellä viikolla ennen lastensuojelun ajan umpeutumista toimitin sinne ensimmäistä kertaa sähköposteja ja puheluita, joissa käy ilmi se mitä joudun kestämään, sukulaiseni olivat jälleen yhteydessä sinne ja soitin paniikissa neuvolaan, josta sain tiukan kannanoton, ettei lastensuojelu voi haudata asiaa jos toinen vanhempi ei suostu yhteistyöhön. Tein taas kaiken mitä lapsestaan ja omasta jaksamisestaan huolissaan oleva äiti osaa, saadakseni viranomaiset tekemään työtään. Se auttoi, lapsi jäi lastensuojelun asiakkaaksi. Ja taas tuntui siltä, että olin käyttänyt voimani loppuun. Ties monennenko kerran.

Neuvolassa olivat sitä mieltä, että lapsen voisi olla tarpeen tavata psykologi jossakin vaiheessa, mutta ensisijaisesti laskettiin lastensuojelun seurannan varaan. Seuranta on jatkunut, mutta mihinkään lapsen paheneviin reaktioihin tai toisessa päässä tapahtuviin huolestuttaviin asioihin ei reagoida muuta kuin kirjaamalla, odottelemalla ja seurailemalla. Mitään konkreettista neuvoa en ole saanut, ainoastaan kuullut että lapsi pikku hiljaa on alkanut puhua asioista jotka tukevat omaa kertomustani. Tuntuu että heidänkin suhtautumisensa muuttuu joka kerta kun ovat olleet puheissa Sen kanssa.

Huolestuttavien seikkojen lisääntyessä otin uudelleen yhteyttä neuvolaan ja kyselin neuvolapsykologista. Kommentti oli, että jos lapsi reagoi koko ajan selkeämmin, tarve psykologin arvioon on, mutta eskarilainen kuuluu koulupsykologille. Viikon päästä sain koulupsykologin langan päähän ja hänkin oli sitä mieltä, että tilanne on huolestuttava. Mutta koska heidän resurssinsa riittävät vain koulunkäyntiongelmien ratkomiseen, kehoittivat ottamaan yhteyttä perheneuvolan psykologiin. Sinne suunnalle olin yhteydessä muutaman viikon aikana kolmen pitkän puhelun verran, mutta he eivät ota lasta asiakkaaksi vaan haluavat lähteä ratkomaan vanhempien välisiä ristiriitoja. Kerroin Follo-sovitteluista ja kaikesta muusta mitä on matkan varrella yritetty, sanoin etten enää usko meidän sovitteluistuntojen muuttavan mitään ja haluan keskittyä nyt hakemaan apua ja tukea itseni lisäksi myös tyttärelleni, jotta me molemmat selviämme täysipäisinä tästä. He eivät halunneet sotkea lapsen mieltä vanhempien riitaan liittyvällä asialla. Suostuin lähtemään vanhempien väliseen istuntoon, koska halusin taas toimia rakentavalla tavalla, suostuin vaikka koin järjetöntä paniikkia jo ajatuksesta, että tässä tilanteessa, näissä voinneissa joutuisin istumaan taas samassa tilanteessa jauhamassa samoja asioita ja kuuntelemassa niitä loputtomia valheita. Toinen osapuoli pelasti minut siltä tilanteelta ilmoittamalla, ettei näe moiseen mitään tarvetta. Perheneuvola sulki ovensa myös lapselta ja minulta koska isä ei halua sinne asiakkaaksi.

Nyt tiedän Sen hajottaneen kappaleiksi seuraavan ihmisen, joka on halunnut riuhtaista itsensä ulos Narsistin hovista. Asia on mulle kaksipiippuinen, tuleeko siitä olemaan meille apua, jää nähtäväksi. Jälleen keräilen voimia ja seurailen, etsin ovia jotka pysyisi auki meillekin ja toivon, että aikaa on odotteluun. Mutta tämän kirjoituksen pointti oli tänään se, että nyt mä todella käsitän miten on mahdollista, että Pikku-Eerikalle kävi niin.