Avainsana: Henkinen väkivalta

Sekalaisia viikkoja

Jos mä sainkin uutta puhtia työelämään paluusta ja muutama viikko sitten tehdyistä päätöksistä, niin nyt täytyy myöntää, että se puhti hiipuu. Tässä odotuksessa ja jatkuvassa mietinnässä, miten selviydytään seuraavasta viikosta, tuntuu jokainen päivä kestävän ikuisuuden. Viikko kestää yli ikuisuuden.

Menneissä kahdessa viikossa ehdottomasti voimaa antavinta on ollut se, että tyttö on ollut hyväntuulisempi, hassumpi ja puheliaampi kuin aikoihin. Voisi sanoa, että mä olen hetkittäin saanut kauan kateissa olleen lapseni takaisin. Surullista on todeta, että isästään erossa oleminen näyttää olevan siihen parasta lääkettä. Toisaalta, me jotka olemme sen ihmisen läheisyydessä eläneet, tiedetään, että on tuhat kertaa helpompi hengittää välimatkan päässä.

Näin myöhemmin olen ymmärtänyt senkin, miksi me lasten kanssa silloin aikanaan oltiin niin paljon poissa kotoa… Piti käydä vetämässä henkeä muualla, jotta taas kesti elää varpaillaan ja hengittämättä jonkin aikaa. Ehkäpä niissä hengittämisreissuissa on myös se syy, miksi jaksoin sitä elämää viisi vuotta.

No sitten ne parin viikon paskat asiat… Niitä on jonkin verran, mutta vaarallisimpina pidän niitä, jotka liittyy mun omaan vointiin. Mä olen ollut muutamana päivänä taas tosi väsynyt ja mun niskaongelmat ja päänsäryt tuottaa melkoisia ongelmia selviytyä siitä ihan normaalista arjesta. Ja nuo kaikki asiat tekee sen, että huumori on vähissä. Ja kun huumori on vähissä, vittuilunsietokyky (joka on mun vahvoja puolia), häviää olemattomiin. Ja kun se vittuilunsietokyky on vähissä, tuntuu hirmu ahdistavalta pyöriä niiden ihmisten joukossa, jotka on tottuneet mun roisiin huumoriin ja siihen, että mä en jää sanattomaksi. Mä en vaan nyt pysty olemaan oma itseni ja se ahdistaa.

Toinen paska asia menneissä viikoissa tai oikeastaan viikonlopuissa on se, että nyt on pelattava sellaista taktiikkapeliä, jota mä en todellakaan lapsen kustannuksella haluaisi joutua pelaamaan. Jokainen perjantai on ahdistuksenluojapäivä, joka näkyy siinä että mun etova olo alkaa torstaista. Yhtenä perjantaina mä en antanut Sille mahdollisuutta hakea lasta vastoin tahtoani ja sain siitä rikosilmoituksen arvoisen puhelun palkaksi. Pelastin lapsen ja oman viikonlopun siltä paskalta, mitä vappuviikonloppu oli ja siitä hyvästä otin taas melkoisen ryöpytyksen vastaan. Hyvä viikonloppu oli lapsen kannalta parasta, mutta se ryöpytys pisti mut taas pelkäämään joka helvetin kauppareissua ja perässä ajavaa tummaa autoa. Nyt mä todella voin sanoa, että olen ajoittain aivan hysteerinen yksin liikkuessani. Enkä mä tiedä, ehkä se on kohtuullinen reaktio kun vuosi on tehty selväksi, että mun toivotaan kuolevan ja mut halutaan pahoinpidellä ja olenpa saanut kuulla senkin, että olisin hengetön jos Se voisi olla varma, ettei jää kiinni. Moni viranomainen on kyllä lohdutellut matkan varrella, että harvoin nuo tyypit oikeasti tekee muuta kuin uhkailee, mutta toisaalta, jokainen meistä tietää myös sen, että niiden uhkailijasekopäiden joukossa on myös niitä, jotka vaan sitten joku kaunis päivä ylittää sen rajan. Markku Salo kirjoittaa niissä kirjoissaan myös tapauksista, joissa uhkailijat on menneet rajan yli ja ihmishenkiä on menetetty ja kehoittaa sen vuoksi suhtautumaan häiriöisten uhkailuihin aina vakavasti. Selitäpä se viranomaisille, jotka haluaa nähdä tai kuulla suoran uhkauksen.

Kolmas paska asia viime viikoissa onkin ollut nämä ihmisiä auttavat tahot. Mä törmäsin silloin Pääsiäisen jälkeen ehkä mulkuimpaan poliisiin, jonka kanssa olen koskaan ollut tekemisissä, sellaiseen joka lyö lyötyä oikeen olan takaa asemaansa hyväksi käyttäen. Tällä viikolla sain rikosilmoituksen jäljiltä puhelun samalta ihmiseltä ja sain todella keräillä itseäni kesken työpäivän, jotta en huutanut suoraa kurkkua raivoani ulos tai romahtanut siihen paikkaan. Jos mä teen rikosilmoituksen puhelusta, jonka haluan toimittaa poliisille kuultavaksi ja pyydän tapaa toimittaa sitä, kun se ei ilmoituksen liitteeksi lataudu, niin herra poliisi ei suostu antamaan osoitetta johon sen toimittaa, vaan pistää mut kirjoittamaan puhelun sisällön heille. Siihen kylkeen vielä se kaikki muu suora vittuilu siitä, kuinka heillä on ihan oikeitakin rikoksia tutkittavana… Kiitos hänenlaistensa, ihmisten voi olla hiukan vaikea suhtautua poliisiin auttavana tahona. Joka tapauksessa mä sitten vietin rattoisan illan kuuntelemalla sitä ahdistavaa paskaa ja kirjoittamalla ylös kaikki likaisimmat kohdat siitä ja toisen rattoisan illan vietin naputtamalla rikosilmoitusta ”Jatkoa viime numeroon…”-meiningillä. Mä katson sen toiminnan olevan puhdasta nöyryytystä viranomaisten taholta ja se alkaisi pikku hiljaa riittää. Joka tapauksessa, siitä mulkusta ei ole kuulunut sen jälkeen, ja todella toivon että seuraava yhteydenotto sieltä suunnalta on joltakulta ihmiseltä. Postitse ainakin tuli ilmoitus, että tutkivat asiaa nyt.

Perheneuvolastakin kuului taas. Aiemmalla viikolla tarjosivat tytölle aikaa kesäkuun loppuun, mikäli isä suostuu tytön asiakkuuteen. Tällä viikolla soittivat ja kertoivat, etteivät ota lasta asiakkaaksi kun on huoltajuuskäsittely tulossa… Kerroin, että ehkä huoltajuuskäsittelyyn ei olisi tarvinnut lähteä, jos olisin saanut apua lapselle jostakin jo kauan sitten kun ensimmäisen kerran yritin tai edes pari kuukautta sitten, kun viimeksi perheneuvolaan yritin. He toivoivat, että tulevat käsittelyt toisivat lapsen elämään rauhan, mä totesin, että toivon meidän kaikkien olevan hengissä vielä käsittelyjen alun koittaessa.

Viikko sitten annoin lapsen päiväksi isälleen, sain takaisin kahden päivän jälkeen. Kuuntelin sitä sydäntäsärkevää itkua kun tyttö kertoi halunneensa vastata mulle puhelimeen, mutta isä ei antanut. Selitin miljoonaan kertaan, että varmasti olisin hakenut silloin kun oli sovittu, mutten pystynyt. Ja täytyy sanoa, että jälleen kerran tunsin itseni melko pieneksi ja voimattomaksi. Siinäkään kohtaa mun äitiys ei oikein riittänyt.

Noissa tilanteissa mulla pyörii melko katkerana päässä perheneuvolan tätien lässytykset: ”Sun pitää nyt vaan keskittyä tarjoamaan lapselle normaalia, ikätasoista toimintaa ja pitää sen elämä mahdollisimman rauhallisena ja tasaisena”… Mitenkähän helvetissä mä sen teen näissä puitteissa? Ja mitähän mä olen yrittänyt pitkään ja hartaasti tehdä?

Kirjoja -Avuksi, tueksi ja peloksi

Mä luen nyt paljon noita asianajaja ja varatuomari Markku Salon kirjoittamia kirjoja. Mies ikävä kyllä kuoli vuonna 2012, mutta hoiti elämänsä aikana monta sataa oikeusjuttua, joissa oli toisena osapuolena ”häiriöinen”. Hän on kirjoittanut kirjat Varo narsistia (2009) ja Narsisti parisuhteessa, työpaikalla, naapurina ja oikeussalissa (2011) ja on todella osannut pukea sanoiksi koko sen hulluuden, jota oikein kukaan ei tunnu osaavan katsoa kokonaisuutena.

Aina ne kirjat ei luo kovin hyvää oloa, vaan päinvastoin saa aikaan etovaa oloa entistä enemmän, koska kaikki vaan kuulostaa niin kovin tutulta. Toisaalta taas niitä lueskelemalla saa itselleen varmuuden siitä, että mun pää todella on kunnossa, mä en ole kuvitellut kaikkea kummallista mitä menneen vuoden aikana on tapahtunut. Paljon löytyy myös selityksiä sellaisiin asioihin, joita ei ehkä muuten olisi käsittänyt.

Joka tapauksessa mä kirjoitan tähän pätkän tuosta uudemmasta kirjasta, koska se kohta juuri tällä hetkellä natsaa mun ajatuksiin ja pelkoihin;

”Olen tottunut käyttämään tällaisesta käyttäytymisestä termiä ”rajattomuus”. Toiminta on tavallisen ihmisen näkökulmasta rajatonta, jos häiriöinen ei kunnioita muiden ihmisten oikeuksia ja tarpeita. Toisaalta tällainen toiminta rajautuu tarkasti: se pönkittää aina häiriöisen harhaista arvomaailmaa.

Jotkut jatkavat riitelyä, usein uhkailujensa mukaisesti, hautaan asti. Eräässä lapsiriidassa ehdin hädin tuskin varoittaa asiakastani siitä, että jutun hävinnyt ei yleensä milloinkaan lopeta kiusaamistaan, kun tämä oli jo ilmoittanut 12-vuotiaalle lapselleen, ettei hän jätä asiaa sikseen vaan kostaa lapsen huoltajalle. Vastaavanlaiset uhkaukset ovat häiriöisjuttujen arkipäivää. Tällaisessa tilanteessa voi vahvankin ihmisen psyyke olla koetuksella.

Kymmenien oikeusriitojen ja lukuisten piinavuosien jälkeen vahvakin ihminen usein uhriutuu, vaikka olisi kuinka oikeassa. Kenenkään mieli ei ole niin vahva, ettei sitä voisi luhistaa riittävän pitkällä piinaamisella. Siinä luonnevikaiset ovat mestareita, koska vastapuolen nujertaminen on heidän perimmäinen pyrkimyksensä.”

Kun on jo valtavasti voimia kuluttanut tähän vyyhteen, ensin niiden rakentavien keinojen kautta, sittemmin pakon edessä toimien, tuntuu varsin uuvuttavalta odotella oikeuskäsittelyjen alkua. Ja toisaalta Sen tuntien, kyseessä ei tule olemaan helppo läpihuutojuttu, eikä voi varmastikaan huokaista helpotuksesta, vaikka päätös olisikin se, mitä hakemaan on lähdetty… Väkisinkin mieleen hiipii se kysymys; Mistä ne voimat revitään?

Ei ole vielä selkeää suunnitelmaa, mistä ne voimat revitään, mutta mulla on kaksi selkeää päämäärää; Se ei tule nujertamaan minua, eikä se tule nujertamaan meidän lasta. Niitä kohti kuljetaan.

Viisauksia kirjoista

Luin joku aika sitten Brita Jokisen kirjoittaman ”Kiusaaja keskellämme”-kirjan, jossa on laidasta laitaan kokemuksia ja selviytymistarinoita vaikeista ihmissuhteista. Niin paljon tuttua asiaa, vaikka ympäristöt ja asetelmat olisi kuinka erilaiset, kaikissa pääasiana loputon kiusanteko toista ihmistä kohtaan. Sieltä bongasin seuraavanlaisen ohjeistuksen…

”NEUVOJA TAISTELUUN

Älä pelkää – Jos päättää valita taistelemisen vaihtoehdon, ei kannata pelätä.

Vastusta – Sinulla on oikeus pitää puoliasi ja vastustaa epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyksiä.

Älä suostu syyllistymään – Voit joutua syytöksien kohteeksi, mutta syyllistymällä annat kiusaajallesi valtaa.

Osoita vihastumisesi – Ole luja ja osoita vihastumisesi, sillä kaikkea ei tarvitse sietää. Usein jo pelkkä suuttuminen ja totuuden laukominen voivat pelästyttää kiusaajan.

Älä sääli – Alistajaa ei kannata missään nimessä sääliä, sillä itse hän ei kykene tuntemaan minkäänlaista säälin- tai syyllisyydentunnetta.

Älä usko hänen muuttumiseensa – Turha odottaa, että kiusaaja muuttuu paremmaksi. Niin ei tapahdu. Hän ei muutu, koska ei halua muuttua, sillä hän ei koe tarvetta muuttumiseen. Hän on mielestään aina oikeassa ja muut ovat väärässä. Positiivinen ajattelu ei valitettavasti tässä kannata, eivätkä terapiat auta.”

Hyviä ja loogisia ohjeita, jotka jokainen tervejärkinen varmasti ymmärtää ja yrittääkin näin toimia ihan jo selviytymisvaistonsa eteenpäin ajamana. Jos tilanne olisi niin yksinkertainen, että olisi silloin muutama vuosi sitten voinut kävellä pois taakseen katsomatta ja koskaan enää sitä ihmistä kohtaamatta, kaikki olisi jo kaukana takana.

Mutta se yhteinen lapsi ja fiksusti ja asiallisesti täysin yhteisymmärryksessä sovittu yhteishuoltajuus. Ne on ne asiat, joiden vuoksi en ole pystynyt itseänikään suojelemaan ja puolustamaan. Niin pitkään pystyin käyttämään noita loogisia ohjeita selviytymiseen ja taistelemiseen, kun vain minä kärsin. Mutta veikkaan, että valtaosa äideistä on valmis laskemaan aseensa siinä kohtaa kun tajuaa oman lapsen roikkuvan vastapuolen aseessa.

Kun aseen joutuu laskemaan lastaan suojatakseen, ei voi taistella. Silloin pitää etsiä suojautumiskeinot, jotka tässä kohtaa on loitolla pysyminen, kaikkien niiden tilanteiden eliminoiminen pois, joissa Sen on mahdollista hyökätä. Siinä suojautumisessa olisi ollut avainasemassa lähestymiskielto. Mutta kun sitä suojausta en saanut niillä perustein, että yhteydenpito on pakollista yhteisen lapsen ja yhteishuoltajuuden nimissä, olen joutunut kasaamaan suojamuurejani ihan omin pikku kätösin.

Se, ettemme kohtaa enää kasvokkain, suojaa minua fyysisesti, mutta samaten poistaa sen mahdollisuuden, että Se sortuisi ylilyöntiin minua kohtaan ja asiat lähtisivät oikeasti rullaamaan eteenpäin.

Se, että olen yli puoli vuotta sitten lopettanut puhelut Sen kanssa säästääkseni itseäni niiltä hirveyksiltä, mitä en halua kuulla, saa mielenterveyteni pysymään paremmalla tolalla. Mutta ihminen, joka haluaa toista satuttaa ja tehdä selväksi, ettei hänelle aseteta rajoja, soittaa lapselle, joka on lojaali molemmille vanhemmilleen ja pyytää viemään äidille puhelimen. Ja taas Se iskee ohi sen suojauksen, jonka olen rakentanut, tietäen etten pysty lapselle sanomaan, etten tule puhelimeen.

Se, että säännöllisiä tapaamisia ei voida järjestää hänen maailman hankalimpien työkuvioidensa vuoksi, sitoo meidät viikon välein sähköpostiviestintään. Ja minun on pakko suostua lukemaan kaikki ne kauheudet, mitä sieltä tulee, koska meidän pitää ”rakentavasti” olla tekemisissä yhteisen lapsen asioista sopiessa. Siinä on se väylä, jota pitkin Se pystyy mielestään oikeutetusti lyömään mut maan rakoon vaikka viikon välein. Siinäkin suojana olisi toiminut lähestymiskielto, jokaisesta asiattomasta viestistä olisi voinut tehdä poliisijutun. Nyt mulla on kiva paksu mappi pullollaan saatanan huora-, vitun lehmä-, kusipää-, idioottiaiheista rakentavaa viestintää, joka on kuulemma välttämätöntä yhteisen lapsen asioiden hoitoa. Ehkä niistä voi jonain päivänä teettää jonkun ”Ihana Yhteishuoltajuus”-opuksen, jota voitaisiin jakaa varoiksi heti erotilanteessa vanhemmille.

Syyllistyminen ja sääliminen on mun pahimmat synnit tuossa listassa. Jostain syystä onnistun nykyään syyllistymään kummallisista asioista, jotka eivät millään muotoa ole minun syytäni. Ehkäpä se on tässä ollut iso syy väsähtämiseen, mutta kaiketi aika normaalia seurausta narsistin pommituksen alla olemiselle. Enkä ollut mitenkään osannut valmistautua siihen, että joku voi puhua niin paljon valheita ympäriinsä täysin sinisin silmin ja saada siten viranomaisen epäilemään omia motiivejani, se oli melko iso isku vasten kasvoja. Sääli taas… Tässä kohtaa sääli on sairautta. Siitä ei ole mitään apua, päinvastoin takapakkia tulee aina kun myönnyn johonkin säälistä. Mutten pysty ihmisenä ajattelemaan pelkkää pahaa kenestäkään ja ikävä kyllä ymmärrän, että jostain Sen aikanaan kärsimistä asioista tuo pahuus nyt kumpuaa. Vielä kun oppisin ymmärtämään, ettei pidä sääliä ihmistä, joka ei ole valmis käsittelemään ongelmiaan, pärjäisin tämänkin osan kanssa. Toisaalta säälimisen ongelmiin tässä kuuluu myös se, että säälin lasta, joka kuitenkin ikävöi isäänsä kaikista pahoista asioista huolimatta.

Luin joskus juttuja pitkittyneistä huoltoriidoista, joissa toisen pääasiallinen motiivi on tehdä kiusaa. Siellä mainittiin, että nämä ihmiset käyttävät julmalla tavalla hyväkseen toisen puolen hyvää vanhemmuutta ja rakkautta lasta kohtaan. Eiköhän silloin ole kyse juuri tästä, jos viimeiseen asti yritin olla puhumatta mitään meidän erimielisyyksistä lapselle, jotta tämä ei joutuisi kärsimään. Siinä hissutellessani aloin kuitenkin huomata, että lapsi on hyvinkin tietoinen monista asioista ja vieläpä kuullut niistä hyvin totuudesta poikkeavan version. Ja koska mä en ole äiti, joka pystyisi lyömään takaisin yhtä likaisin keinoin, mun konstit käsitellä asioita lapsen kanssa on melko vähäiset. Siksi olen yrittänyt keinolla millä hyvänsä saada amaatti-ihmistä auttamaan lasta sillä saralla. Mutta sehän on tietenkin mun puolelta pelkkää kiusantekoa.

No, nyt on kuitenkin tultu siihen pisteeseen, että on aika todeta perääntymisen ja suojautumisen olleen turhaa ja kuitenkin loppujen lopuksi raskainta kaikille, eikä vähiten sille pienelle lyömäaseelle. Se siis tarkoittaa taas taisteluun lähtemistä.

Fyysinen vastaan henkinen

Ei tullut Pääsiäisestäkään leppoisaa hengähdystaukoa arjen murheiden keskelle. Päässä pyörivien ajatusten ristiriita on taas melkoinen. Nyt Se on ylittänyt rajan, tehnyt sen liikkeen, mitä viranomaiset tarvitsevat viitsiäkseen nostaa katsettaan pöydästä. Mutta se liike ei kohdistunut meihin, minuun tai lapseeni, se kohdistui siihen joka nyt rimpuilee irti narsistin hovista. Se rajanylitys oli fyysinen ja sai hälytysajoneuvot liikkeelle, siihen oli pakko reagoida.

Tulevat päivät näyttää, miten tilanne vaikuttaa meihin. Kuulemani mukaan se tulee vaikuttamaan, mutta mun usko on niin romahtanut tähän järjestelmään, että en uskalla uskoa tai toivoa mitään.

Vuosia sitten opetin lapsille kouluissa, miten kaikki väkivalta on tuomittavaa. Kerroin että henkinen väkivalta, varsinkin pitkään jatkuneena, aiheuttaa vielä pahempaa tuhoa kuin fyysinen pahoinpitely. Henkiseen pahoinpitelyyn on puututtava, koska pitkään jatkuvana se ajaa ihmisen tilanteeseen, josta toipuminen voi kestää vuosia, sitä mantraa toisteltiin jo silloin. Nyt mulle lävähti ensimmäisen kerran silmille tosi lähellä se, ettei edelleenkään sillä mantralla ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Mä olen kohta vuoden yrittänyt saada apua lapselle, joka vetäytyy koko ajan enemmän puhumattomuuteen, jonka itsetunto, avoimuus ja elävät tarinat on kadonneet raivonpuuskien ja hiljaisuuden alle. Mä olen pyytänyt apua itselleni, koska pelkään mitä Se hullu tekee kun sillä napsahtaa. Olen ajanut itseni loppuun ja menettänyt uskoni kaikkiin auttaviin tahoihin yrittäessäni selittää, että jotain tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin. Minulle on selitetty monelta suunnalta, ettei kukaan voi tehdä mitään tai että odotellaan, seurataan ja kirjataan ylös. On käsketty pysyä kaukana Siitä. Kaikesta huolimatta minun on annettava lapseni tasaisin väliajoin Sen käsiin, josta minun käsketään turvallisuuteni ja hyvinvointini vuoksi pysyä kaukana. Ei ole montaa päivää aikaa, kun toin ilmi huoleni sen ihmisen puolesta, joka kärsijäksi lapsineen nyt joutui. Kaikki voi pestä kätensä kun on kyse asioista, mitä ei voi mustelmilla todistaa.

Ja sitten… Yksi fyysinen hyökkäys ja sen kohteeksi joutuneille järjestyy päivässä se, mitä olen yrittänyt meille löytää kuukausitolkulla. Lähestymiskielto, kriisiapu lapselle ja kaikki tarvittavat viranomaiset kuuntelemassa.

Voi vaan todeta, että olisin päässyt paljon helpommalla ottamalla sen fyysisen hyökkäyksen vastaan kauan sitten. Mutta mä olen valinnut sen rakentavan tien, mä olen kestänyt ja vetäytynyt käden mitan päähän kärsimään. Mä olen tehnyt niin, jotta en puuttuisi niihin pyhiin isän oikeuksiin.