Sekalaisia viikkoja

Jos mä sainkin uutta puhtia työelämään paluusta ja muutama viikko sitten tehdyistä päätöksistä, niin nyt täytyy myöntää, että se puhti hiipuu. Tässä odotuksessa ja jatkuvassa mietinnässä, miten selviydytään seuraavasta viikosta, tuntuu jokainen päivä kestävän ikuisuuden. Viikko kestää yli ikuisuuden.

Menneissä kahdessa viikossa ehdottomasti voimaa antavinta on ollut se, että tyttö on ollut hyväntuulisempi, hassumpi ja puheliaampi kuin aikoihin. Voisi sanoa, että mä olen hetkittäin saanut kauan kateissa olleen lapseni takaisin. Surullista on todeta, että isästään erossa oleminen näyttää olevan siihen parasta lääkettä. Toisaalta, me jotka olemme sen ihmisen läheisyydessä eläneet, tiedetään, että on tuhat kertaa helpompi hengittää välimatkan päässä.

Näin myöhemmin olen ymmärtänyt senkin, miksi me lasten kanssa silloin aikanaan oltiin niin paljon poissa kotoa… Piti käydä vetämässä henkeä muualla, jotta taas kesti elää varpaillaan ja hengittämättä jonkin aikaa. Ehkäpä niissä hengittämisreissuissa on myös se syy, miksi jaksoin sitä elämää viisi vuotta.

No sitten ne parin viikon paskat asiat… Niitä on jonkin verran, mutta vaarallisimpina pidän niitä, jotka liittyy mun omaan vointiin. Mä olen ollut muutamana päivänä taas tosi väsynyt ja mun niskaongelmat ja päänsäryt tuottaa melkoisia ongelmia selviytyä siitä ihan normaalista arjesta. Ja nuo kaikki asiat tekee sen, että huumori on vähissä. Ja kun huumori on vähissä, vittuilunsietokyky (joka on mun vahvoja puolia), häviää olemattomiin. Ja kun se vittuilunsietokyky on vähissä, tuntuu hirmu ahdistavalta pyöriä niiden ihmisten joukossa, jotka on tottuneet mun roisiin huumoriin ja siihen, että mä en jää sanattomaksi. Mä en vaan nyt pysty olemaan oma itseni ja se ahdistaa.

Toinen paska asia menneissä viikoissa tai oikeastaan viikonlopuissa on se, että nyt on pelattava sellaista taktiikkapeliä, jota mä en todellakaan lapsen kustannuksella haluaisi joutua pelaamaan. Jokainen perjantai on ahdistuksenluojapäivä, joka näkyy siinä että mun etova olo alkaa torstaista. Yhtenä perjantaina mä en antanut Sille mahdollisuutta hakea lasta vastoin tahtoani ja sain siitä rikosilmoituksen arvoisen puhelun palkaksi. Pelastin lapsen ja oman viikonlopun siltä paskalta, mitä vappuviikonloppu oli ja siitä hyvästä otin taas melkoisen ryöpytyksen vastaan. Hyvä viikonloppu oli lapsen kannalta parasta, mutta se ryöpytys pisti mut taas pelkäämään joka helvetin kauppareissua ja perässä ajavaa tummaa autoa. Nyt mä todella voin sanoa, että olen ajoittain aivan hysteerinen yksin liikkuessani. Enkä mä tiedä, ehkä se on kohtuullinen reaktio kun vuosi on tehty selväksi, että mun toivotaan kuolevan ja mut halutaan pahoinpidellä ja olenpa saanut kuulla senkin, että olisin hengetön jos Se voisi olla varma, ettei jää kiinni. Moni viranomainen on kyllä lohdutellut matkan varrella, että harvoin nuo tyypit oikeasti tekee muuta kuin uhkailee, mutta toisaalta, jokainen meistä tietää myös sen, että niiden uhkailijasekopäiden joukossa on myös niitä, jotka vaan sitten joku kaunis päivä ylittää sen rajan. Markku Salo kirjoittaa niissä kirjoissaan myös tapauksista, joissa uhkailijat on menneet rajan yli ja ihmishenkiä on menetetty ja kehoittaa sen vuoksi suhtautumaan häiriöisten uhkailuihin aina vakavasti. Selitäpä se viranomaisille, jotka haluaa nähdä tai kuulla suoran uhkauksen.

Kolmas paska asia viime viikoissa onkin ollut nämä ihmisiä auttavat tahot. Mä törmäsin silloin Pääsiäisen jälkeen ehkä mulkuimpaan poliisiin, jonka kanssa olen koskaan ollut tekemisissä, sellaiseen joka lyö lyötyä oikeen olan takaa asemaansa hyväksi käyttäen. Tällä viikolla sain rikosilmoituksen jäljiltä puhelun samalta ihmiseltä ja sain todella keräillä itseäni kesken työpäivän, jotta en huutanut suoraa kurkkua raivoani ulos tai romahtanut siihen paikkaan. Jos mä teen rikosilmoituksen puhelusta, jonka haluan toimittaa poliisille kuultavaksi ja pyydän tapaa toimittaa sitä, kun se ei ilmoituksen liitteeksi lataudu, niin herra poliisi ei suostu antamaan osoitetta johon sen toimittaa, vaan pistää mut kirjoittamaan puhelun sisällön heille. Siihen kylkeen vielä se kaikki muu suora vittuilu siitä, kuinka heillä on ihan oikeitakin rikoksia tutkittavana… Kiitos hänenlaistensa, ihmisten voi olla hiukan vaikea suhtautua poliisiin auttavana tahona. Joka tapauksessa mä sitten vietin rattoisan illan kuuntelemalla sitä ahdistavaa paskaa ja kirjoittamalla ylös kaikki likaisimmat kohdat siitä ja toisen rattoisan illan vietin naputtamalla rikosilmoitusta ”Jatkoa viime numeroon…”-meiningillä. Mä katson sen toiminnan olevan puhdasta nöyryytystä viranomaisten taholta ja se alkaisi pikku hiljaa riittää. Joka tapauksessa, siitä mulkusta ei ole kuulunut sen jälkeen, ja todella toivon että seuraava yhteydenotto sieltä suunnalta on joltakulta ihmiseltä. Postitse ainakin tuli ilmoitus, että tutkivat asiaa nyt.

Perheneuvolastakin kuului taas. Aiemmalla viikolla tarjosivat tytölle aikaa kesäkuun loppuun, mikäli isä suostuu tytön asiakkuuteen. Tällä viikolla soittivat ja kertoivat, etteivät ota lasta asiakkaaksi kun on huoltajuuskäsittely tulossa… Kerroin, että ehkä huoltajuuskäsittelyyn ei olisi tarvinnut lähteä, jos olisin saanut apua lapselle jostakin jo kauan sitten kun ensimmäisen kerran yritin tai edes pari kuukautta sitten, kun viimeksi perheneuvolaan yritin. He toivoivat, että tulevat käsittelyt toisivat lapsen elämään rauhan, mä totesin, että toivon meidän kaikkien olevan hengissä vielä käsittelyjen alun koittaessa.

Viikko sitten annoin lapsen päiväksi isälleen, sain takaisin kahden päivän jälkeen. Kuuntelin sitä sydäntäsärkevää itkua kun tyttö kertoi halunneensa vastata mulle puhelimeen, mutta isä ei antanut. Selitin miljoonaan kertaan, että varmasti olisin hakenut silloin kun oli sovittu, mutten pystynyt. Ja täytyy sanoa, että jälleen kerran tunsin itseni melko pieneksi ja voimattomaksi. Siinäkään kohtaa mun äitiys ei oikein riittänyt.

Noissa tilanteissa mulla pyörii melko katkerana päässä perheneuvolan tätien lässytykset: ”Sun pitää nyt vaan keskittyä tarjoamaan lapselle normaalia, ikätasoista toimintaa ja pitää sen elämä mahdollisimman rauhallisena ja tasaisena”… Mitenkähän helvetissä mä sen teen näissä puitteissa? Ja mitähän mä olen yrittänyt pitkään ja hartaasti tehdä?

Kirjoja -Avuksi, tueksi ja peloksi

Mä luen nyt paljon noita asianajaja ja varatuomari Markku Salon kirjoittamia kirjoja. Mies ikävä kyllä kuoli vuonna 2012, mutta hoiti elämänsä aikana monta sataa oikeusjuttua, joissa oli toisena osapuolena ”häiriöinen”. Hän on kirjoittanut kirjat Varo narsistia (2009) ja Narsisti parisuhteessa, työpaikalla, naapurina ja oikeussalissa (2011) ja on todella osannut pukea sanoiksi koko sen hulluuden, jota oikein kukaan ei tunnu osaavan katsoa kokonaisuutena.

Aina ne kirjat ei luo kovin hyvää oloa, vaan päinvastoin saa aikaan etovaa oloa entistä enemmän, koska kaikki vaan kuulostaa niin kovin tutulta. Toisaalta taas niitä lueskelemalla saa itselleen varmuuden siitä, että mun pää todella on kunnossa, mä en ole kuvitellut kaikkea kummallista mitä menneen vuoden aikana on tapahtunut. Paljon löytyy myös selityksiä sellaisiin asioihin, joita ei ehkä muuten olisi käsittänyt.

Joka tapauksessa mä kirjoitan tähän pätkän tuosta uudemmasta kirjasta, koska se kohta juuri tällä hetkellä natsaa mun ajatuksiin ja pelkoihin;

”Olen tottunut käyttämään tällaisesta käyttäytymisestä termiä ”rajattomuus”. Toiminta on tavallisen ihmisen näkökulmasta rajatonta, jos häiriöinen ei kunnioita muiden ihmisten oikeuksia ja tarpeita. Toisaalta tällainen toiminta rajautuu tarkasti: se pönkittää aina häiriöisen harhaista arvomaailmaa.

Jotkut jatkavat riitelyä, usein uhkailujensa mukaisesti, hautaan asti. Eräässä lapsiriidassa ehdin hädin tuskin varoittaa asiakastani siitä, että jutun hävinnyt ei yleensä milloinkaan lopeta kiusaamistaan, kun tämä oli jo ilmoittanut 12-vuotiaalle lapselleen, ettei hän jätä asiaa sikseen vaan kostaa lapsen huoltajalle. Vastaavanlaiset uhkaukset ovat häiriöisjuttujen arkipäivää. Tällaisessa tilanteessa voi vahvankin ihmisen psyyke olla koetuksella.

Kymmenien oikeusriitojen ja lukuisten piinavuosien jälkeen vahvakin ihminen usein uhriutuu, vaikka olisi kuinka oikeassa. Kenenkään mieli ei ole niin vahva, ettei sitä voisi luhistaa riittävän pitkällä piinaamisella. Siinä luonnevikaiset ovat mestareita, koska vastapuolen nujertaminen on heidän perimmäinen pyrkimyksensä.”

Kun on jo valtavasti voimia kuluttanut tähän vyyhteen, ensin niiden rakentavien keinojen kautta, sittemmin pakon edessä toimien, tuntuu varsin uuvuttavalta odotella oikeuskäsittelyjen alkua. Ja toisaalta Sen tuntien, kyseessä ei tule olemaan helppo läpihuutojuttu, eikä voi varmastikaan huokaista helpotuksesta, vaikka päätös olisikin se, mitä hakemaan on lähdetty… Väkisinkin mieleen hiipii se kysymys; Mistä ne voimat revitään?

Ei ole vielä selkeää suunnitelmaa, mistä ne voimat revitään, mutta mulla on kaksi selkeää päämäärää; Se ei tule nujertamaan minua, eikä se tule nujertamaan meidän lasta. Niitä kohti kuljetaan.

Ahdistuksen määrä

Aloitin kirjoittamaan tätä 2.5, nyt vasta sain sen eteenpäin…

Ahdistuksen määrää pystytään seuraamaan niillä pisteytyksillä… Mä pisteytin itse itseni ahdistuksen huipulle vappupäivän iltana kun istuin vessan lattialla ja totesin, ettei mulla ole konsteja. Mun äitiys ei hetkittäin enää riitä selvittämään näitä tilanteita, jouduin pyytämään miehen rauhoittamaan mun lapsen, jotta mä sain sen nukkumaan. Se sattuu tosi paljon, koska mun äitiys on ennen vanhaan riittänyt, vaikka muu ympärillä olisi ollut hataralla pohjalla.

Sain silloin tytön kotiin viikonloppureissusta isältään. Se oli viikonloppu, mihin mä en ollut antanut lupaa, mutta Sillähän on oikeus, se kuuluisa Isän oikeus. Jätin perjantaina eskariin hyväntuulisen, hymyilevän prinsessan, joka pukeutui Frozen-mekkoon vappujuhlia varten ja sanoin, että tulen hakemaan, mutta iskäkin saattaa tulla. Vihaan jo pelkästään sitä tilannetta, etten pysty varmaksi kertomaan lapselle, mitä tapahtuu. Sain töihin ilmoituksen, että tyttö on haettu kesken päivän, isän työkaveri hakenut ja tyttö saanut nameja matkaan, koska ei ehditty vielä herkutteluun asti… Mitä yksistä vappujuhlista kun Se haluaa lapsen sinne?

En saanut viikonlopun aikana mitään yhteyttä tyttöön kuullakseni, onko kaikki ok. Koitin soittaa ja ihmettelin, miksi puhelut katkesi kesken hälyyttämisen. Myöhemmin selvisi sekin, kun lapsi kertoi isän vahingossa poistaneen numeroni tytön puhelimesta. Eipä eskari-ikäinen hoksaa äidin soittavan, jos tutun kuvan sijasta näkyy vieras numero. Ja kelläpä sitä ei sattuisi sellaisia vahinkoja, että viidestä numerosta sattuu hävittämään yhden noin vain…

Joka tapauksessa se ilta oli ehkä pahin tähänastisista. Kun lapsi riehuu niin, ettei sen lähelle uskalla mennä, huutaa, potkii, lyö ja taistelee vastaan kun olisi hengenlähdöstä kyse, on parempi pysyä pienen matkan päässä. Lopputulos on aina sama, kun väsymys tulee, tyttö itkee mun sylissä kunnes uni tulee. Nyt pitää vaan keskittää voimat siihen, että kestää katsoa sitä raivoa väsymykseen asti…

Ja jälleen mun pitäisi fiksuna äitinä tehdä toimintasuunnitelma tulevalle perjantaille, osallistuako kilpajuoksuun vai valmistautua kestämään taas yksi raskas viikonloppu. Mä näen asian niin, että mulla on puntarissa lapsen hyvinvointi ja isän oikeudet. Se, kummalle puolelle puntari kallistuu, tuntuu olevan kiinni niin monista asioista, millä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä sydän sanoo.

Paluu ”normaaliarkeen”

Mun on pitänyt kirjoittaa lisää jo yli viikko sitten. Päivät vaan on juossut tosi nopeasti ja olen ollut pitkästä aikaa melko aikaansaava ja sosiaalinen. Viime päivinä olen tosin kirjoitellutkin paljon, mutta ne on olleet vähemmän terapeuttisia ajatuksia asianajajan suuntaan.

Viikko sitten piti kirjoittaa siitä, kuinka tavallaan huvittavaa on että ihmisen hyvinvointia tai tässä kohtaa pahoinvointia pisteytetään, mutta toisaalta jotenkinhan sitäkin on mitattava. Mä ajattelin nyt näin julkisesti kertoa, että suunta on hyvä; masennuspisteet on kuukaudessa tipahtanut puoleen, eli alkaa hipoa kohta normaalin rajoja. Ahdistus ja uupumus edelleen jonkin verran koholla ja stressipisteet kolminkertaiset normaalirajoissa kulkeviin. Kuulemma kaikki kulkee käsi kädessä tilanteen etenemisen kanssa, iso päätös ja askel eteenpäin on tehty, se vähentää epätoivoa. Toisaalta se päätös ja sen mukanaan tuomat asiat ei missään nimessä pienennä stressiä, päinvastoin saattaa lisätäkin. Itseä helpottaa tieto masennuksen haihtumisesta, koska se on se asia, joka itseä pelottaa eniten ja joka tulevaisuudessa voi kääntyä itseä vastaan vahvimmin. Toisaalta stressipisteiden tilanne kertoo siitä, että lihas- ja päänsäryistä, etovasta olosta ja muista ikävistä fyysisistä jutuista ei ehkä ihan heti olla pääsemässä eroon.

Ahdistavia asioita ei ole pystynyt siirtämään taka-alalle oikeastaan missään kohtaa, nyt niitä on joutunut pyörittelemään taas ihan mustaa valkoisellakin. Tuntuu hölmöltä, että nyt on tultu siihen pisteeseen mistä joku toisenlainen ihminen olisi vuosi sitten lähtenyt liikkeelle, mutta mitä itse välttelin liian pitkään. Nyt alkaa siis ne ihan oikeat istunnot, missä ei enää sovitella vaan levitetään kaikki tiskiin… Jostain syystä mä toivoisin, että yhdessä yössä voitaisiin hypätä vuosi eteenpäin.

No nyt taas odotetaan kuinka rattaat rullailee ja yritetään siinä sivussa opetella normaalia arkea. Takana on toiminnallinen ja sosiaalinen viikonloppu, joka kieltämättä on tehnyt hyvää, mutta ottanut voimille oudokseltaan. Huomenna töihin menemällä uhmaan sitä kauhistuttavaa ajatusta, että joku puolituttu kysyy ”Mitä kuuluu?”. Nyt mä luulisin, että mä kestän sen.

Viisauksia kirjoista

Luin joku aika sitten Brita Jokisen kirjoittaman ”Kiusaaja keskellämme”-kirjan, jossa on laidasta laitaan kokemuksia ja selviytymistarinoita vaikeista ihmissuhteista. Niin paljon tuttua asiaa, vaikka ympäristöt ja asetelmat olisi kuinka erilaiset, kaikissa pääasiana loputon kiusanteko toista ihmistä kohtaan. Sieltä bongasin seuraavanlaisen ohjeistuksen…

”NEUVOJA TAISTELUUN

Älä pelkää – Jos päättää valita taistelemisen vaihtoehdon, ei kannata pelätä.

Vastusta – Sinulla on oikeus pitää puoliasi ja vastustaa epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyksiä.

Älä suostu syyllistymään – Voit joutua syytöksien kohteeksi, mutta syyllistymällä annat kiusaajallesi valtaa.

Osoita vihastumisesi – Ole luja ja osoita vihastumisesi, sillä kaikkea ei tarvitse sietää. Usein jo pelkkä suuttuminen ja totuuden laukominen voivat pelästyttää kiusaajan.

Älä sääli – Alistajaa ei kannata missään nimessä sääliä, sillä itse hän ei kykene tuntemaan minkäänlaista säälin- tai syyllisyydentunnetta.

Älä usko hänen muuttumiseensa – Turha odottaa, että kiusaaja muuttuu paremmaksi. Niin ei tapahdu. Hän ei muutu, koska ei halua muuttua, sillä hän ei koe tarvetta muuttumiseen. Hän on mielestään aina oikeassa ja muut ovat väärässä. Positiivinen ajattelu ei valitettavasti tässä kannata, eivätkä terapiat auta.”

Hyviä ja loogisia ohjeita, jotka jokainen tervejärkinen varmasti ymmärtää ja yrittääkin näin toimia ihan jo selviytymisvaistonsa eteenpäin ajamana. Jos tilanne olisi niin yksinkertainen, että olisi silloin muutama vuosi sitten voinut kävellä pois taakseen katsomatta ja koskaan enää sitä ihmistä kohtaamatta, kaikki olisi jo kaukana takana.

Mutta se yhteinen lapsi ja fiksusti ja asiallisesti täysin yhteisymmärryksessä sovittu yhteishuoltajuus. Ne on ne asiat, joiden vuoksi en ole pystynyt itseänikään suojelemaan ja puolustamaan. Niin pitkään pystyin käyttämään noita loogisia ohjeita selviytymiseen ja taistelemiseen, kun vain minä kärsin. Mutta veikkaan, että valtaosa äideistä on valmis laskemaan aseensa siinä kohtaa kun tajuaa oman lapsen roikkuvan vastapuolen aseessa.

Kun aseen joutuu laskemaan lastaan suojatakseen, ei voi taistella. Silloin pitää etsiä suojautumiskeinot, jotka tässä kohtaa on loitolla pysyminen, kaikkien niiden tilanteiden eliminoiminen pois, joissa Sen on mahdollista hyökätä. Siinä suojautumisessa olisi ollut avainasemassa lähestymiskielto. Mutta kun sitä suojausta en saanut niillä perustein, että yhteydenpito on pakollista yhteisen lapsen ja yhteishuoltajuuden nimissä, olen joutunut kasaamaan suojamuurejani ihan omin pikku kätösin.

Se, ettemme kohtaa enää kasvokkain, suojaa minua fyysisesti, mutta samaten poistaa sen mahdollisuuden, että Se sortuisi ylilyöntiin minua kohtaan ja asiat lähtisivät oikeasti rullaamaan eteenpäin.

Se, että olen yli puoli vuotta sitten lopettanut puhelut Sen kanssa säästääkseni itseäni niiltä hirveyksiltä, mitä en halua kuulla, saa mielenterveyteni pysymään paremmalla tolalla. Mutta ihminen, joka haluaa toista satuttaa ja tehdä selväksi, ettei hänelle aseteta rajoja, soittaa lapselle, joka on lojaali molemmille vanhemmilleen ja pyytää viemään äidille puhelimen. Ja taas Se iskee ohi sen suojauksen, jonka olen rakentanut, tietäen etten pysty lapselle sanomaan, etten tule puhelimeen.

Se, että säännöllisiä tapaamisia ei voida järjestää hänen maailman hankalimpien työkuvioidensa vuoksi, sitoo meidät viikon välein sähköpostiviestintään. Ja minun on pakko suostua lukemaan kaikki ne kauheudet, mitä sieltä tulee, koska meidän pitää ”rakentavasti” olla tekemisissä yhteisen lapsen asioista sopiessa. Siinä on se väylä, jota pitkin Se pystyy mielestään oikeutetusti lyömään mut maan rakoon vaikka viikon välein. Siinäkin suojana olisi toiminut lähestymiskielto, jokaisesta asiattomasta viestistä olisi voinut tehdä poliisijutun. Nyt mulla on kiva paksu mappi pullollaan saatanan huora-, vitun lehmä-, kusipää-, idioottiaiheista rakentavaa viestintää, joka on kuulemma välttämätöntä yhteisen lapsen asioiden hoitoa. Ehkä niistä voi jonain päivänä teettää jonkun ”Ihana Yhteishuoltajuus”-opuksen, jota voitaisiin jakaa varoiksi heti erotilanteessa vanhemmille.

Syyllistyminen ja sääliminen on mun pahimmat synnit tuossa listassa. Jostain syystä onnistun nykyään syyllistymään kummallisista asioista, jotka eivät millään muotoa ole minun syytäni. Ehkäpä se on tässä ollut iso syy väsähtämiseen, mutta kaiketi aika normaalia seurausta narsistin pommituksen alla olemiselle. Enkä ollut mitenkään osannut valmistautua siihen, että joku voi puhua niin paljon valheita ympäriinsä täysin sinisin silmin ja saada siten viranomaisen epäilemään omia motiivejani, se oli melko iso isku vasten kasvoja. Sääli taas… Tässä kohtaa sääli on sairautta. Siitä ei ole mitään apua, päinvastoin takapakkia tulee aina kun myönnyn johonkin säälistä. Mutten pysty ihmisenä ajattelemaan pelkkää pahaa kenestäkään ja ikävä kyllä ymmärrän, että jostain Sen aikanaan kärsimistä asioista tuo pahuus nyt kumpuaa. Vielä kun oppisin ymmärtämään, ettei pidä sääliä ihmistä, joka ei ole valmis käsittelemään ongelmiaan, pärjäisin tämänkin osan kanssa. Toisaalta säälimisen ongelmiin tässä kuuluu myös se, että säälin lasta, joka kuitenkin ikävöi isäänsä kaikista pahoista asioista huolimatta.

Luin joskus juttuja pitkittyneistä huoltoriidoista, joissa toisen pääasiallinen motiivi on tehdä kiusaa. Siellä mainittiin, että nämä ihmiset käyttävät julmalla tavalla hyväkseen toisen puolen hyvää vanhemmuutta ja rakkautta lasta kohtaan. Eiköhän silloin ole kyse juuri tästä, jos viimeiseen asti yritin olla puhumatta mitään meidän erimielisyyksistä lapselle, jotta tämä ei joutuisi kärsimään. Siinä hissutellessani aloin kuitenkin huomata, että lapsi on hyvinkin tietoinen monista asioista ja vieläpä kuullut niistä hyvin totuudesta poikkeavan version. Ja koska mä en ole äiti, joka pystyisi lyömään takaisin yhtä likaisin keinoin, mun konstit käsitellä asioita lapsen kanssa on melko vähäiset. Siksi olen yrittänyt keinolla millä hyvänsä saada amaatti-ihmistä auttamaan lasta sillä saralla. Mutta sehän on tietenkin mun puolelta pelkkää kiusantekoa.

No, nyt on kuitenkin tultu siihen pisteeseen, että on aika todeta perääntymisen ja suojautumisen olleen turhaa ja kuitenkin loppujen lopuksi raskainta kaikille, eikä vähiten sille pienelle lyömäaseelle. Se siis tarkoittaa taas taisteluun lähtemistä.

Lainsuojaton

Nyt mä olen tehnyt ratkaisuja, jotka voidaan katsoa sopimusrikkomuksiksi, sekä ratkaisuja, jotka eivät kaikkien tätien mielestä ehkä ole niitä rakentavia. Mutta nyt mä olen äitinä ylpeä ratkaisuistani, vaikka ne tulisikin myöhemmin kääntymään mua vastaan. Ne on isoja askeleita kohti sitä, että jonain päivänä tämä voi olla ohi.

Useampi viranomainen sanoi, ettei päästäisi omaa lastaan vastaavan tilanteen keskelle… Ja minä äitinä teen päätökset lapseni turvallisuutta ja hyvinvointia ajatellen. Ihmisenä ja äitinä ratkaisu on minulle päivänselvä, sopimusrikkomus on mitätön asia lapsen hyvinvoinnin rinnalla.

Meidän laki ei kuulemma mahdollista viranomaisille päätöksen tekoa tässä kohtaa, ei ole olemassa mitään konstia, jolla minä voin virallisen luvan kanssa tehdä sen, mitä pidetään suositeltavana ja mitä itse pidän päivänselvänä. Ja kun minä olen se, joka tietää mikä on vastassa, epäröin edelleen. Puntaroin sitä, miten pahasti tämä ratkaisu voi kääntyä itseäni vastaan ja mietin minkälaisia viikkoja on edessä. Kaikki ne uhkaukset seurauksista, onko ne pelkkiä uhkauksia? Kun nyt vaan jaksaisin uskoa onnellisiin loppuihin ja muistaisin ensisijaisesti sen mitä oikeasti olen, enkä sitä mitä minun on liian pitkään väitetty olevan…

Kaikista ympärillä olevista rakkaista ja tukevista ihmisistä huolimatta, olo on taas niin totaalisen yksinäinen näiden ratkaisujen kanssa. Meidän hyvinvointiyhteiskuntamme tuntuu todella naurettavalta kliseeltä kun tällaisessa tilanteessa tulee itselle se lainsuojaton olo.

Aivan sama, mun lapsi on ollut helpottuneen ja onnellisen oloinen siitä asti, kun sanoin ettei sen tarvi kestää sitä, nyt sen ei tarvi mennä.

Fyysinen vastaan henkinen

Ei tullut Pääsiäisestäkään leppoisaa hengähdystaukoa arjen murheiden keskelle. Päässä pyörivien ajatusten ristiriita on taas melkoinen. Nyt Se on ylittänyt rajan, tehnyt sen liikkeen, mitä viranomaiset tarvitsevat viitsiäkseen nostaa katsettaan pöydästä. Mutta se liike ei kohdistunut meihin, minuun tai lapseeni, se kohdistui siihen joka nyt rimpuilee irti narsistin hovista. Se rajanylitys oli fyysinen ja sai hälytysajoneuvot liikkeelle, siihen oli pakko reagoida.

Tulevat päivät näyttää, miten tilanne vaikuttaa meihin. Kuulemani mukaan se tulee vaikuttamaan, mutta mun usko on niin romahtanut tähän järjestelmään, että en uskalla uskoa tai toivoa mitään.

Vuosia sitten opetin lapsille kouluissa, miten kaikki väkivalta on tuomittavaa. Kerroin että henkinen väkivalta, varsinkin pitkään jatkuneena, aiheuttaa vielä pahempaa tuhoa kuin fyysinen pahoinpitely. Henkiseen pahoinpitelyyn on puututtava, koska pitkään jatkuvana se ajaa ihmisen tilanteeseen, josta toipuminen voi kestää vuosia, sitä mantraa toisteltiin jo silloin. Nyt mulle lävähti ensimmäisen kerran silmille tosi lähellä se, ettei edelleenkään sillä mantralla ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Mä olen kohta vuoden yrittänyt saada apua lapselle, joka vetäytyy koko ajan enemmän puhumattomuuteen, jonka itsetunto, avoimuus ja elävät tarinat on kadonneet raivonpuuskien ja hiljaisuuden alle. Mä olen pyytänyt apua itselleni, koska pelkään mitä Se hullu tekee kun sillä napsahtaa. Olen ajanut itseni loppuun ja menettänyt uskoni kaikkiin auttaviin tahoihin yrittäessäni selittää, että jotain tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin. Minulle on selitetty monelta suunnalta, ettei kukaan voi tehdä mitään tai että odotellaan, seurataan ja kirjataan ylös. On käsketty pysyä kaukana Siitä. Kaikesta huolimatta minun on annettava lapseni tasaisin väliajoin Sen käsiin, josta minun käsketään turvallisuuteni ja hyvinvointini vuoksi pysyä kaukana. Ei ole montaa päivää aikaa, kun toin ilmi huoleni sen ihmisen puolesta, joka kärsijäksi lapsineen nyt joutui. Kaikki voi pestä kätensä kun on kyse asioista, mitä ei voi mustelmilla todistaa.

Ja sitten… Yksi fyysinen hyökkäys ja sen kohteeksi joutuneille järjestyy päivässä se, mitä olen yrittänyt meille löytää kuukausitolkulla. Lähestymiskielto, kriisiapu lapselle ja kaikki tarvittavat viranomaiset kuuntelemassa.

Voi vaan todeta, että olisin päässyt paljon helpommalla ottamalla sen fyysisen hyökkäyksen vastaan kauan sitten. Mutta mä olen valinnut sen rakentavan tien, mä olen kestänyt ja vetäytynyt käden mitan päähän kärsimään. Mä olen tehnyt niin, jotta en puuttuisi niihin pyhiin isän oikeuksiin.

Ristiriitaisuuksien päiviä

Tähän viikkoon on mahtunut monta laidasta laitaan- päivää niin fiilisten, jaksamisen, kuin ihmisten ja mielipiteidenkin suhteen.

Tuskailin viime viikolla kun en saanut tätä kirjoitushommaa starttaamaan vaikka pää oli täynnä tekstiä, nyt kun voisi kirjoittaa, ei tunnu löytyvän sopivaa väliä. Puoli päivää makaan sohvalla ja kiroan sitä, etten tee mitään ja osan päivästä pakotan itseäni jaksamaan hoitaa asioita, jotka vaan on hoidettava. Sen jälkeen päässä ei pyöri mitään tai sitten siellä pyörii niin paljon asioita, ettei joukosta löydä oikeita.

Parina päivänä on jatkettu tutkimuksia, jotka liittyy fyysisiin sairasteluihin. Hetkittäin toivoisi, että jotain konkreettista löytyisi, se vaan olisi niin paljon helpompaa selittää kyselijöille. Hetkittäin tekee mieli sanoa joka suuntaan, että annetaan olla, mitään ei löydy. Kun ihminen on rikki, se on silloin rikki, eikä voi toimia normaalisti (Minussa on ongelma, jokin virhe ohjelmoinnissa…).

Tästä varsinaisesta ongelmavyyhdestä pahan olon takana olen tällä viikolla puhunut useammankin ammatti-ihmisen kanssa. Joku näyttää jälleen uskovan pieniä pyräyksiä lisää, toinen lyttää ammattilaisuuteensa vedoten kaiken sen, mitä olen juuri saanut ajatuksissani järjestykseen. Mä ymmärrän, että perheneuvoloiden yms. tehtävänä on järjestellä asioita nätisti, sopuisasti ja ihmisten hyvyyteen uskoen. Mutta kun on vuoden aikana käyttänyt kaikki voimansa jaksaakseen viedä asiaa eteenpäin niin nätisti ja sopuisasti kuin voi ja saanut siitä kiitokseksi lisää paskaa niskaan, uupumuksen ja masennuksen, ei vaan enää ole sietokykyä kuunnella sitä lässytystä. Näissä voimavaroissa ei vaan jaksa kuunnella kun täti vaaleanpunaisten lasiensa takaa maailmaa katsellen kehoittaa mua aloittamaan alusta koko rumban. Luojan kiitos, toinen osapuoli ei ollut halukas tähänkään sovitteluleikkiin, en totta puhuakseni olisi sitä varmaan nyt jaksanutkaan.

Mun lääkäri ja psykologi pitää tilannetta vaarallisena myös lapselle, niitä kuunnellessa mä haluan uskoa omaan vaistooni ja jatkaa avun ja tuen hakemista myös lapselle. Silti mieleen hiipii ne hyssyttelijätädit, jotka ajattelee mun liioittelevan ja haluaa odotella ja seurailla ja toivoa parempaa huomista. Ne saa mut epäilemään itseäni ja odottamaan. Samalla mä luen tekstejä siitä, miten narsistin taitavassa ja johdonmukaisessa manipulointityössä, ihmisen oman tahdon nujertamisessa aika on sille paras valttikortti.

Jos mä sekoan tässä prosessissa aikaa myöten vielä pahemmin, kuin mitä olen jo tehnyt, niin ainakin vierestä seuranneet tietää miksi. Jostain luin myös sen surullisen faktan, että tälläkin hetkellä mielisairaalat on pullollaan narsistien uhreja. En ihmettele sitä yhtään.

Onneksi kevätaurinko paistelee ihanasti, se on hyvä lääke väsyneisiin päiviin.

Eräänlainen käännekohta

Joskus helmikuun puolen välin tienoilla olin lääkärissä ehkä kymmenennen kerran tämän vuoden puolella. Silloin lääkäri kysyi, osaanko selittää miksi perusterve, hyväkuntoinen nainen on koko ajan kipeänä. Mikä elämässä on muuttunut menneen vuoden aikana, onko jotain mistä pitäisi puhua? Mä sanoin varovasti, että mulla on takana aivan helvetin raskas syksy.

Lääkäri ehdotti että varaisin tuplapitkän ajan ja tulisin kertomaan, mikä tilanne kokonaisuudessaan on. Ensin olin sitä mieltä, että olen jo puhunut itseni väsyksiin tästä asiasta, eikä kukaan siltikään ole pystynyt auttamaan. Suostuin kuitenkin, koska totesin ettei siitä haittaakaan voi olla. Ja kun mä sitten aloin purkaa menneitten kuukausien tapahtumia ja tuntemuksia ulos, mä tajusin että ensimmäisen kerran puhuin ulkopuoliselle ihmiselle siksi, että se haluaa tietää kuinka mä voin. Siinä oli iso ero verrattuna siihen että poliisille, Follo-sovittelijoille, lastensuojelulle ja käräjille mä olin koko ajan joutunut selittämään kuka teki mitä milloinkin ja mistä syystä. Miten kaikki vaikuttaa lapseen. Ja ennen kaikkea olen joutunut todistelemaan yhtä ja toista kun vastakkain on kaksi täysin erilaista totuutta, oikea ja se muualta kerrottu.

Lääkäri kuunteli pitkään hiljaa, esitti muutamia kysymyksiä väliin ja kuunteli taas. Ensimmäisellä kerralla ei päästy edes niihin asioihin, joita lääkärin tehtävä on selvitellä, nukkumisiin, syömisiin yms. Mutta se lääkäri katsoi mua silmät kyynelissä ja sanoi: ”Toi on aivan hirveetä, ei kukaan ihminen loputtomiin voi kestääkään tollasta pitkään jatkuvaa henkistä väkivaltaa ja kiusaamista”, ne sanat sai mut varaamaan uuden ajan ja huokaisemaan helpotuksesta. Joku uskoo ja ymmärtää. Sen käynnin merkitys oli siinä mielessä suuri, että seuraavana aamuna kun sitkeästi yritin lähteä töihin, tapahtui jotain mitä mä olin kuukausitolkulla odottanut… Itku tuli. Se tuli niin yllättäen, että oli pakko ajaa ensimmäiselle bussipysäkille ja istua siinä kunnes pystyy jatkamaan matkaa. Mutta itkun jälkeen tuli se hirveä paniikki, en pysty menemään töihin, en jaksa kohdata yhtään ihmistä, joka saattaa kysyä Kuinka hurisee?

Siinä oli sellainen käännekohta, jonka jälkeen mä olen yrittänyt keskittyä omaan jaksamiseen. Töistä poissaolo stressaa, mutta kun tarpeeksi moni sanoi, että sun on nyt keskityttävä jaksamiseen itsesi ja lastesi ja parisuhteesi vuoksi, mä uskoin sen. Kävin juttelemassa saman lääkärin kanssa toisen tuplapitkän ajan ja sain sen vakuutettua siitä, että perusarki pysyy hallinnassa nyt kun mulla on aikaa nukkua väsymystä pois. Se auttaa, että on myöntänyt itselleen, että voimat loppui ja nyt niitä pitää kerätä lisää. Paino ei ole lähtenyt edelleenkään nousemaan, eikä ruokahalu ole hääppöinen, mutta mulla on kotona Rakas joka kantaa mulle ruoan eteen ja laittaa syömään edes jotain. Itkeminen on mulle todella vaikeeta, koko kroppa tappelee vastaan, koska mun ei kuulu itkeä. Mutta nyt itkukin tupsahtelee ajoittain (ja aiheuttaa erikoisia tilanteita) ja se helpottaa oloa vähäsen.

Lääkärin mietteet siitä miten mä pääsen pois tästä tilanteesta, ei olleet mitenkään yksioikoisia, helppoja neuvoja vaan pikemminkin varovaisia kysymyksiä, kuten ”Onko teidän mahdollista muuttaa jonnekin pois?”. Miten mä voisin raahata koko perheeni pois omasta ympäristöstään vaan siksi, että yksi hullu olisi sitten pidemmän välimatkan päässä? Mitä se muuttaisi? Yhteinen lapsi sitoo meitä toisiimme joka tapauksessa aina, oli välimatka mikä tahansa. ”Entä jos sä haet lähestymiskiellon?” Olen poliisin neuvosta niin jo koittanut tehdä. Ei mennyt läpi, koska toinen osapuoli kertoi omat valheensa etukäteen tuomarille, eikä ilmestynyt koko istuntoon. En tiedä jaksanko sitä rumbaa enää toista kertaa. ”Mikset sä hae yksinhuoltajuutta?” Sitä samaa on kysynyt moni muukin. Ja sitä mä olen miettinyt pääni puhki, mutta mitä se muuttaa? Ainoa, mikä muuttuu on se, etten tarvitse Sen nimeä lapsen papereihin ja viranomaiset pystyy puuttumaan tilanteisiin vähän toisella tavalla. Ei kuitenkaan ole mitään takeita siitä, että saan yksinhuoltajuuden, eikä voimia ja rahaa siihen taistoon tällä hetkellä ole.

Ei lääkärilläkään siis ollut lääkkeitä pysäyttää pahuutta, mutta sai se ainakin minut ymmärtämään ettei loputtomiin ole pakko jaksaa murtumatta.

Miksi kirjoitan…

Kirjoittaminen on aina ollut tapa poistaa pahaa oloa. Tuoda ulos se, mitä ei halua puhua tai jaksa selittää…

Mä puhun paljon, asiaa ja asian vierestä. Mutta niinä hetkinä kun se puhuminen voisi olla avain eteenpäin pääsyyn, mä en välttämättä enää pysty. Pitkän pohdinnan jälkeen yritän päästä sisään tähän maailmaan, jossa jo pelkkä profiilin luominen tuottaa tuskaa. Että voi olla työlästä haluta kirjoittaa ajatuksiaan ulos… Kaikki tämä tekninen puoli tekstin ympärillä meinaa jo tappaa luovuuden…

Joka tapauksessa, haluan kolmestakin syystä kirjoittaa ajatuksiani muiden luettavaksi…

Ensimmäinen syy. Mun pitää saada paha olo ulos. Keinolla millä hyvänsä, se pitää ajaa pihalle. Kun kaikki päivät täyttyy sillä, että kelaa menneiden kuukausien tapahtumia saamatta päähän pienintäkään tilaa uusia ajatuksia varten ja kaikki voimat hupenee pahaan oloon ja murehtimiseen, on pakko tehdä jotain. Silloin, kun epäilee omaa järjenjuoksuaan, on jäsenneltävä asioita.

Toinen syy. Jos joku voi saada edes hippusen järkeä tai voimaa tai jaksamista mun pohdinnoista, niistä on apua. Mä tiedän, että moni muukin elää käsittämättömässä helvetissä, joka vaan jatkuu ja jatkuu, eikä välttämättä edes ymmärrä minkä kanssa on tekemisissä. Vaikken pystyisi antamaan keinoja tai vastauksia mihinkään, voin auttaa jotakuta pysymään järjissään kun itse alkaa epäillä omaa mielenterveyttään. Jos joku voi löytää musta vertaistuen, olen onnistunut.

Kolmas syy. Läheiset ihmiset tietää, mitä mä käyn läpi. Puolitutut ei tiedä missä mä olen, mitä on tapahtunut tai miksi mä en ole enää mä. Jos uskallan, jaan nämä tekstit joskus myös niille, keille haluaisin selittää, mutten vaan jaksa tai pysty tai osaa. Ehkä jonain päivänä mä voin avata nämä vuodatukset myös jollekulle viranomaiselle, joka ei nähnyt pintaa syvemmälle.

En välttämättä osaa käyttää koko systeemiä niin kuin toivoisin. Voi olla, että hermot menee jo huomenna jos ei tämä olekaan helppoa kuin heinän teko… Halu ja tarve kirjoittaa on kuitenkin kova.

Haluan kirjoittaa teille siitä, kuinka huoli lapsesta voi viedä voimat, kuinka kaikki voi kääntyä päälaelleen, miten toinen ihminen voi tuhota katkeruuksissaan sitä, mitä olet onnistunut rakentamaan päästäksesi yli hänestä. Kerron siitä, kuinka elämästä voi tulla oravanpyörä, josta et pääse ulos koska haluat olla äiti, joka kunnioittaa lapsen oikeutta molempiin vanhempiinsa. Tuon julki sitä, miten sana yhteishuoltajuus alkaa muodostua pahimmaksi tuntemaksesi kirosanaksi.

Todennäköisesti kaikki mitä kirjoitan, tulee liittymään tavalla tai toisella saman teeman ympärille. Kirjoitan tapahtumista menneen vuoden varrelta tähän päivään, ehkä jotain myös aiemmilta vuosilta tyttäreni elämän varrelta. Tulen kirjoittamaan myös fiiliksistä näinä päivinä, jolloin etsin voimia tulevaisuutta varten. Joka tapauksessa tulen kirjoittamaan asioista, joita ei jaksa muina miehinä hymyillen enää ihmisille höpötellä.