Joskus helmikuun puolen välin tienoilla olin lääkärissä ehkä kymmenennen kerran tämän vuoden puolella. Silloin lääkäri kysyi, osaanko selittää miksi perusterve, hyväkuntoinen nainen on koko ajan kipeänä. Mikä elämässä on muuttunut menneen vuoden aikana, onko jotain mistä pitäisi puhua? Mä sanoin varovasti, että mulla on takana aivan helvetin raskas syksy.
Lääkäri ehdotti että varaisin tuplapitkän ajan ja tulisin kertomaan, mikä tilanne kokonaisuudessaan on. Ensin olin sitä mieltä, että olen jo puhunut itseni väsyksiin tästä asiasta, eikä kukaan siltikään ole pystynyt auttamaan. Suostuin kuitenkin, koska totesin ettei siitä haittaakaan voi olla. Ja kun mä sitten aloin purkaa menneitten kuukausien tapahtumia ja tuntemuksia ulos, mä tajusin että ensimmäisen kerran puhuin ulkopuoliselle ihmiselle siksi, että se haluaa tietää kuinka mä voin. Siinä oli iso ero verrattuna siihen että poliisille, Follo-sovittelijoille, lastensuojelulle ja käräjille mä olin koko ajan joutunut selittämään kuka teki mitä milloinkin ja mistä syystä. Miten kaikki vaikuttaa lapseen. Ja ennen kaikkea olen joutunut todistelemaan yhtä ja toista kun vastakkain on kaksi täysin erilaista totuutta, oikea ja se muualta kerrottu.
Lääkäri kuunteli pitkään hiljaa, esitti muutamia kysymyksiä väliin ja kuunteli taas. Ensimmäisellä kerralla ei päästy edes niihin asioihin, joita lääkärin tehtävä on selvitellä, nukkumisiin, syömisiin yms. Mutta se lääkäri katsoi mua silmät kyynelissä ja sanoi: ”Toi on aivan hirveetä, ei kukaan ihminen loputtomiin voi kestääkään tollasta pitkään jatkuvaa henkistä väkivaltaa ja kiusaamista”, ne sanat sai mut varaamaan uuden ajan ja huokaisemaan helpotuksesta. Joku uskoo ja ymmärtää. Sen käynnin merkitys oli siinä mielessä suuri, että seuraavana aamuna kun sitkeästi yritin lähteä töihin, tapahtui jotain mitä mä olin kuukausitolkulla odottanut… Itku tuli. Se tuli niin yllättäen, että oli pakko ajaa ensimmäiselle bussipysäkille ja istua siinä kunnes pystyy jatkamaan matkaa. Mutta itkun jälkeen tuli se hirveä paniikki, en pysty menemään töihin, en jaksa kohdata yhtään ihmistä, joka saattaa kysyä Kuinka hurisee?
Siinä oli sellainen käännekohta, jonka jälkeen mä olen yrittänyt keskittyä omaan jaksamiseen. Töistä poissaolo stressaa, mutta kun tarpeeksi moni sanoi, että sun on nyt keskityttävä jaksamiseen itsesi ja lastesi ja parisuhteesi vuoksi, mä uskoin sen. Kävin juttelemassa saman lääkärin kanssa toisen tuplapitkän ajan ja sain sen vakuutettua siitä, että perusarki pysyy hallinnassa nyt kun mulla on aikaa nukkua väsymystä pois. Se auttaa, että on myöntänyt itselleen, että voimat loppui ja nyt niitä pitää kerätä lisää. Paino ei ole lähtenyt edelleenkään nousemaan, eikä ruokahalu ole hääppöinen, mutta mulla on kotona Rakas joka kantaa mulle ruoan eteen ja laittaa syömään edes jotain. Itkeminen on mulle todella vaikeeta, koko kroppa tappelee vastaan, koska mun ei kuulu itkeä. Mutta nyt itkukin tupsahtelee ajoittain (ja aiheuttaa erikoisia tilanteita) ja se helpottaa oloa vähäsen.
Lääkärin mietteet siitä miten mä pääsen pois tästä tilanteesta, ei olleet mitenkään yksioikoisia, helppoja neuvoja vaan pikemminkin varovaisia kysymyksiä, kuten ”Onko teidän mahdollista muuttaa jonnekin pois?”. Miten mä voisin raahata koko perheeni pois omasta ympäristöstään vaan siksi, että yksi hullu olisi sitten pidemmän välimatkan päässä? Mitä se muuttaisi? Yhteinen lapsi sitoo meitä toisiimme joka tapauksessa aina, oli välimatka mikä tahansa. ”Entä jos sä haet lähestymiskiellon?” Olen poliisin neuvosta niin jo koittanut tehdä. Ei mennyt läpi, koska toinen osapuoli kertoi omat valheensa etukäteen tuomarille, eikä ilmestynyt koko istuntoon. En tiedä jaksanko sitä rumbaa enää toista kertaa. ”Mikset sä hae yksinhuoltajuutta?” Sitä samaa on kysynyt moni muukin. Ja sitä mä olen miettinyt pääni puhki, mutta mitä se muuttaa? Ainoa, mikä muuttuu on se, etten tarvitse Sen nimeä lapsen papereihin ja viranomaiset pystyy puuttumaan tilanteisiin vähän toisella tavalla. Ei kuitenkaan ole mitään takeita siitä, että saan yksinhuoltajuuden, eikä voimia ja rahaa siihen taistoon tällä hetkellä ole.
Ei lääkärilläkään siis ollut lääkkeitä pysäyttää pahuutta, mutta sai se ainakin minut ymmärtämään ettei loputtomiin ole pakko jaksaa murtumatta.
