Mä luen nyt paljon noita asianajaja ja varatuomari Markku Salon kirjoittamia kirjoja. Mies ikävä kyllä kuoli vuonna 2012, mutta hoiti elämänsä aikana monta sataa oikeusjuttua, joissa oli toisena osapuolena ”häiriöinen”. Hän on kirjoittanut kirjat Varo narsistia (2009) ja Narsisti parisuhteessa, työpaikalla, naapurina ja oikeussalissa (2011) ja on todella osannut pukea sanoiksi koko sen hulluuden, jota oikein kukaan ei tunnu osaavan katsoa kokonaisuutena.
Aina ne kirjat ei luo kovin hyvää oloa, vaan päinvastoin saa aikaan etovaa oloa entistä enemmän, koska kaikki vaan kuulostaa niin kovin tutulta. Toisaalta taas niitä lueskelemalla saa itselleen varmuuden siitä, että mun pää todella on kunnossa, mä en ole kuvitellut kaikkea kummallista mitä menneen vuoden aikana on tapahtunut. Paljon löytyy myös selityksiä sellaisiin asioihin, joita ei ehkä muuten olisi käsittänyt.
Joka tapauksessa mä kirjoitan tähän pätkän tuosta uudemmasta kirjasta, koska se kohta juuri tällä hetkellä natsaa mun ajatuksiin ja pelkoihin;
”Olen tottunut käyttämään tällaisesta käyttäytymisestä termiä ”rajattomuus”. Toiminta on tavallisen ihmisen näkökulmasta rajatonta, jos häiriöinen ei kunnioita muiden ihmisten oikeuksia ja tarpeita. Toisaalta tällainen toiminta rajautuu tarkasti: se pönkittää aina häiriöisen harhaista arvomaailmaa.
Jotkut jatkavat riitelyä, usein uhkailujensa mukaisesti, hautaan asti. Eräässä lapsiriidassa ehdin hädin tuskin varoittaa asiakastani siitä, että jutun hävinnyt ei yleensä milloinkaan lopeta kiusaamistaan, kun tämä oli jo ilmoittanut 12-vuotiaalle lapselleen, ettei hän jätä asiaa sikseen vaan kostaa lapsen huoltajalle. Vastaavanlaiset uhkaukset ovat häiriöisjuttujen arkipäivää. Tällaisessa tilanteessa voi vahvankin ihmisen psyyke olla koetuksella.
Kymmenien oikeusriitojen ja lukuisten piinavuosien jälkeen vahvakin ihminen usein uhriutuu, vaikka olisi kuinka oikeassa. Kenenkään mieli ei ole niin vahva, ettei sitä voisi luhistaa riittävän pitkällä piinaamisella. Siinä luonnevikaiset ovat mestareita, koska vastapuolen nujertaminen on heidän perimmäinen pyrkimyksensä.”
Kun on jo valtavasti voimia kuluttanut tähän vyyhteen, ensin niiden rakentavien keinojen kautta, sittemmin pakon edessä toimien, tuntuu varsin uuvuttavalta odotella oikeuskäsittelyjen alkua. Ja toisaalta Sen tuntien, kyseessä ei tule olemaan helppo läpihuutojuttu, eikä voi varmastikaan huokaista helpotuksesta, vaikka päätös olisikin se, mitä hakemaan on lähdetty… Väkisinkin mieleen hiipii se kysymys; Mistä ne voimat revitään?
Ei ole vielä selkeää suunnitelmaa, mistä ne voimat revitään, mutta mulla on kaksi selkeää päämäärää; Se ei tule nujertamaan minua, eikä se tule nujertamaan meidän lasta. Niitä kohti kuljetaan.