Sekalaisia viikkoja

Jos mä sainkin uutta puhtia työelämään paluusta ja muutama viikko sitten tehdyistä päätöksistä, niin nyt täytyy myöntää, että se puhti hiipuu. Tässä odotuksessa ja jatkuvassa mietinnässä, miten selviydytään seuraavasta viikosta, tuntuu jokainen päivä kestävän ikuisuuden. Viikko kestää yli ikuisuuden.

Menneissä kahdessa viikossa ehdottomasti voimaa antavinta on ollut se, että tyttö on ollut hyväntuulisempi, hassumpi ja puheliaampi kuin aikoihin. Voisi sanoa, että mä olen hetkittäin saanut kauan kateissa olleen lapseni takaisin. Surullista on todeta, että isästään erossa oleminen näyttää olevan siihen parasta lääkettä. Toisaalta, me jotka olemme sen ihmisen läheisyydessä eläneet, tiedetään, että on tuhat kertaa helpompi hengittää välimatkan päässä.

Näin myöhemmin olen ymmärtänyt senkin, miksi me lasten kanssa silloin aikanaan oltiin niin paljon poissa kotoa… Piti käydä vetämässä henkeä muualla, jotta taas kesti elää varpaillaan ja hengittämättä jonkin aikaa. Ehkäpä niissä hengittämisreissuissa on myös se syy, miksi jaksoin sitä elämää viisi vuotta.

No sitten ne parin viikon paskat asiat… Niitä on jonkin verran, mutta vaarallisimpina pidän niitä, jotka liittyy mun omaan vointiin. Mä olen ollut muutamana päivänä taas tosi väsynyt ja mun niskaongelmat ja päänsäryt tuottaa melkoisia ongelmia selviytyä siitä ihan normaalista arjesta. Ja nuo kaikki asiat tekee sen, että huumori on vähissä. Ja kun huumori on vähissä, vittuilunsietokyky (joka on mun vahvoja puolia), häviää olemattomiin. Ja kun se vittuilunsietokyky on vähissä, tuntuu hirmu ahdistavalta pyöriä niiden ihmisten joukossa, jotka on tottuneet mun roisiin huumoriin ja siihen, että mä en jää sanattomaksi. Mä en vaan nyt pysty olemaan oma itseni ja se ahdistaa.

Toinen paska asia menneissä viikoissa tai oikeastaan viikonlopuissa on se, että nyt on pelattava sellaista taktiikkapeliä, jota mä en todellakaan lapsen kustannuksella haluaisi joutua pelaamaan. Jokainen perjantai on ahdistuksenluojapäivä, joka näkyy siinä että mun etova olo alkaa torstaista. Yhtenä perjantaina mä en antanut Sille mahdollisuutta hakea lasta vastoin tahtoani ja sain siitä rikosilmoituksen arvoisen puhelun palkaksi. Pelastin lapsen ja oman viikonlopun siltä paskalta, mitä vappuviikonloppu oli ja siitä hyvästä otin taas melkoisen ryöpytyksen vastaan. Hyvä viikonloppu oli lapsen kannalta parasta, mutta se ryöpytys pisti mut taas pelkäämään joka helvetin kauppareissua ja perässä ajavaa tummaa autoa. Nyt mä todella voin sanoa, että olen ajoittain aivan hysteerinen yksin liikkuessani. Enkä mä tiedä, ehkä se on kohtuullinen reaktio kun vuosi on tehty selväksi, että mun toivotaan kuolevan ja mut halutaan pahoinpidellä ja olenpa saanut kuulla senkin, että olisin hengetön jos Se voisi olla varma, ettei jää kiinni. Moni viranomainen on kyllä lohdutellut matkan varrella, että harvoin nuo tyypit oikeasti tekee muuta kuin uhkailee, mutta toisaalta, jokainen meistä tietää myös sen, että niiden uhkailijasekopäiden joukossa on myös niitä, jotka vaan sitten joku kaunis päivä ylittää sen rajan. Markku Salo kirjoittaa niissä kirjoissaan myös tapauksista, joissa uhkailijat on menneet rajan yli ja ihmishenkiä on menetetty ja kehoittaa sen vuoksi suhtautumaan häiriöisten uhkailuihin aina vakavasti. Selitäpä se viranomaisille, jotka haluaa nähdä tai kuulla suoran uhkauksen.

Kolmas paska asia viime viikoissa onkin ollut nämä ihmisiä auttavat tahot. Mä törmäsin silloin Pääsiäisen jälkeen ehkä mulkuimpaan poliisiin, jonka kanssa olen koskaan ollut tekemisissä, sellaiseen joka lyö lyötyä oikeen olan takaa asemaansa hyväksi käyttäen. Tällä viikolla sain rikosilmoituksen jäljiltä puhelun samalta ihmiseltä ja sain todella keräillä itseäni kesken työpäivän, jotta en huutanut suoraa kurkkua raivoani ulos tai romahtanut siihen paikkaan. Jos mä teen rikosilmoituksen puhelusta, jonka haluan toimittaa poliisille kuultavaksi ja pyydän tapaa toimittaa sitä, kun se ei ilmoituksen liitteeksi lataudu, niin herra poliisi ei suostu antamaan osoitetta johon sen toimittaa, vaan pistää mut kirjoittamaan puhelun sisällön heille. Siihen kylkeen vielä se kaikki muu suora vittuilu siitä, kuinka heillä on ihan oikeitakin rikoksia tutkittavana… Kiitos hänenlaistensa, ihmisten voi olla hiukan vaikea suhtautua poliisiin auttavana tahona. Joka tapauksessa mä sitten vietin rattoisan illan kuuntelemalla sitä ahdistavaa paskaa ja kirjoittamalla ylös kaikki likaisimmat kohdat siitä ja toisen rattoisan illan vietin naputtamalla rikosilmoitusta ”Jatkoa viime numeroon…”-meiningillä. Mä katson sen toiminnan olevan puhdasta nöyryytystä viranomaisten taholta ja se alkaisi pikku hiljaa riittää. Joka tapauksessa, siitä mulkusta ei ole kuulunut sen jälkeen, ja todella toivon että seuraava yhteydenotto sieltä suunnalta on joltakulta ihmiseltä. Postitse ainakin tuli ilmoitus, että tutkivat asiaa nyt.

Perheneuvolastakin kuului taas. Aiemmalla viikolla tarjosivat tytölle aikaa kesäkuun loppuun, mikäli isä suostuu tytön asiakkuuteen. Tällä viikolla soittivat ja kertoivat, etteivät ota lasta asiakkaaksi kun on huoltajuuskäsittely tulossa… Kerroin, että ehkä huoltajuuskäsittelyyn ei olisi tarvinnut lähteä, jos olisin saanut apua lapselle jostakin jo kauan sitten kun ensimmäisen kerran yritin tai edes pari kuukautta sitten, kun viimeksi perheneuvolaan yritin. He toivoivat, että tulevat käsittelyt toisivat lapsen elämään rauhan, mä totesin, että toivon meidän kaikkien olevan hengissä vielä käsittelyjen alun koittaessa.

Viikko sitten annoin lapsen päiväksi isälleen, sain takaisin kahden päivän jälkeen. Kuuntelin sitä sydäntäsärkevää itkua kun tyttö kertoi halunneensa vastata mulle puhelimeen, mutta isä ei antanut. Selitin miljoonaan kertaan, että varmasti olisin hakenut silloin kun oli sovittu, mutten pystynyt. Ja täytyy sanoa, että jälleen kerran tunsin itseni melko pieneksi ja voimattomaksi. Siinäkään kohtaa mun äitiys ei oikein riittänyt.

Noissa tilanteissa mulla pyörii melko katkerana päässä perheneuvolan tätien lässytykset: ”Sun pitää nyt vaan keskittyä tarjoamaan lapselle normaalia, ikätasoista toimintaa ja pitää sen elämä mahdollisimman rauhallisena ja tasaisena”… Mitenkähän helvetissä mä sen teen näissä puitteissa? Ja mitähän mä olen yrittänyt pitkään ja hartaasti tehdä?

Kirjoja -Avuksi, tueksi ja peloksi

Mä luen nyt paljon noita asianajaja ja varatuomari Markku Salon kirjoittamia kirjoja. Mies ikävä kyllä kuoli vuonna 2012, mutta hoiti elämänsä aikana monta sataa oikeusjuttua, joissa oli toisena osapuolena ”häiriöinen”. Hän on kirjoittanut kirjat Varo narsistia (2009) ja Narsisti parisuhteessa, työpaikalla, naapurina ja oikeussalissa (2011) ja on todella osannut pukea sanoiksi koko sen hulluuden, jota oikein kukaan ei tunnu osaavan katsoa kokonaisuutena.

Aina ne kirjat ei luo kovin hyvää oloa, vaan päinvastoin saa aikaan etovaa oloa entistä enemmän, koska kaikki vaan kuulostaa niin kovin tutulta. Toisaalta taas niitä lueskelemalla saa itselleen varmuuden siitä, että mun pää todella on kunnossa, mä en ole kuvitellut kaikkea kummallista mitä menneen vuoden aikana on tapahtunut. Paljon löytyy myös selityksiä sellaisiin asioihin, joita ei ehkä muuten olisi käsittänyt.

Joka tapauksessa mä kirjoitan tähän pätkän tuosta uudemmasta kirjasta, koska se kohta juuri tällä hetkellä natsaa mun ajatuksiin ja pelkoihin;

”Olen tottunut käyttämään tällaisesta käyttäytymisestä termiä ”rajattomuus”. Toiminta on tavallisen ihmisen näkökulmasta rajatonta, jos häiriöinen ei kunnioita muiden ihmisten oikeuksia ja tarpeita. Toisaalta tällainen toiminta rajautuu tarkasti: se pönkittää aina häiriöisen harhaista arvomaailmaa.

Jotkut jatkavat riitelyä, usein uhkailujensa mukaisesti, hautaan asti. Eräässä lapsiriidassa ehdin hädin tuskin varoittaa asiakastani siitä, että jutun hävinnyt ei yleensä milloinkaan lopeta kiusaamistaan, kun tämä oli jo ilmoittanut 12-vuotiaalle lapselleen, ettei hän jätä asiaa sikseen vaan kostaa lapsen huoltajalle. Vastaavanlaiset uhkaukset ovat häiriöisjuttujen arkipäivää. Tällaisessa tilanteessa voi vahvankin ihmisen psyyke olla koetuksella.

Kymmenien oikeusriitojen ja lukuisten piinavuosien jälkeen vahvakin ihminen usein uhriutuu, vaikka olisi kuinka oikeassa. Kenenkään mieli ei ole niin vahva, ettei sitä voisi luhistaa riittävän pitkällä piinaamisella. Siinä luonnevikaiset ovat mestareita, koska vastapuolen nujertaminen on heidän perimmäinen pyrkimyksensä.”

Kun on jo valtavasti voimia kuluttanut tähän vyyhteen, ensin niiden rakentavien keinojen kautta, sittemmin pakon edessä toimien, tuntuu varsin uuvuttavalta odotella oikeuskäsittelyjen alkua. Ja toisaalta Sen tuntien, kyseessä ei tule olemaan helppo läpihuutojuttu, eikä voi varmastikaan huokaista helpotuksesta, vaikka päätös olisikin se, mitä hakemaan on lähdetty… Väkisinkin mieleen hiipii se kysymys; Mistä ne voimat revitään?

Ei ole vielä selkeää suunnitelmaa, mistä ne voimat revitään, mutta mulla on kaksi selkeää päämäärää; Se ei tule nujertamaan minua, eikä se tule nujertamaan meidän lasta. Niitä kohti kuljetaan.

Ahdistuksen määrä

Aloitin kirjoittamaan tätä 2.5, nyt vasta sain sen eteenpäin…

Ahdistuksen määrää pystytään seuraamaan niillä pisteytyksillä… Mä pisteytin itse itseni ahdistuksen huipulle vappupäivän iltana kun istuin vessan lattialla ja totesin, ettei mulla ole konsteja. Mun äitiys ei hetkittäin enää riitä selvittämään näitä tilanteita, jouduin pyytämään miehen rauhoittamaan mun lapsen, jotta mä sain sen nukkumaan. Se sattuu tosi paljon, koska mun äitiys on ennen vanhaan riittänyt, vaikka muu ympärillä olisi ollut hataralla pohjalla.

Sain silloin tytön kotiin viikonloppureissusta isältään. Se oli viikonloppu, mihin mä en ollut antanut lupaa, mutta Sillähän on oikeus, se kuuluisa Isän oikeus. Jätin perjantaina eskariin hyväntuulisen, hymyilevän prinsessan, joka pukeutui Frozen-mekkoon vappujuhlia varten ja sanoin, että tulen hakemaan, mutta iskäkin saattaa tulla. Vihaan jo pelkästään sitä tilannetta, etten pysty varmaksi kertomaan lapselle, mitä tapahtuu. Sain töihin ilmoituksen, että tyttö on haettu kesken päivän, isän työkaveri hakenut ja tyttö saanut nameja matkaan, koska ei ehditty vielä herkutteluun asti… Mitä yksistä vappujuhlista kun Se haluaa lapsen sinne?

En saanut viikonlopun aikana mitään yhteyttä tyttöön kuullakseni, onko kaikki ok. Koitin soittaa ja ihmettelin, miksi puhelut katkesi kesken hälyyttämisen. Myöhemmin selvisi sekin, kun lapsi kertoi isän vahingossa poistaneen numeroni tytön puhelimesta. Eipä eskari-ikäinen hoksaa äidin soittavan, jos tutun kuvan sijasta näkyy vieras numero. Ja kelläpä sitä ei sattuisi sellaisia vahinkoja, että viidestä numerosta sattuu hävittämään yhden noin vain…

Joka tapauksessa se ilta oli ehkä pahin tähänastisista. Kun lapsi riehuu niin, ettei sen lähelle uskalla mennä, huutaa, potkii, lyö ja taistelee vastaan kun olisi hengenlähdöstä kyse, on parempi pysyä pienen matkan päässä. Lopputulos on aina sama, kun väsymys tulee, tyttö itkee mun sylissä kunnes uni tulee. Nyt pitää vaan keskittää voimat siihen, että kestää katsoa sitä raivoa väsymykseen asti…

Ja jälleen mun pitäisi fiksuna äitinä tehdä toimintasuunnitelma tulevalle perjantaille, osallistuako kilpajuoksuun vai valmistautua kestämään taas yksi raskas viikonloppu. Mä näen asian niin, että mulla on puntarissa lapsen hyvinvointi ja isän oikeudet. Se, kummalle puolelle puntari kallistuu, tuntuu olevan kiinni niin monista asioista, millä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä sydän sanoo.