Mun on pitänyt kirjoittaa lisää jo yli viikko sitten. Päivät vaan on juossut tosi nopeasti ja olen ollut pitkästä aikaa melko aikaansaava ja sosiaalinen. Viime päivinä olen tosin kirjoitellutkin paljon, mutta ne on olleet vähemmän terapeuttisia ajatuksia asianajajan suuntaan.
Viikko sitten piti kirjoittaa siitä, kuinka tavallaan huvittavaa on että ihmisen hyvinvointia tai tässä kohtaa pahoinvointia pisteytetään, mutta toisaalta jotenkinhan sitäkin on mitattava. Mä ajattelin nyt näin julkisesti kertoa, että suunta on hyvä; masennuspisteet on kuukaudessa tipahtanut puoleen, eli alkaa hipoa kohta normaalin rajoja. Ahdistus ja uupumus edelleen jonkin verran koholla ja stressipisteet kolminkertaiset normaalirajoissa kulkeviin. Kuulemma kaikki kulkee käsi kädessä tilanteen etenemisen kanssa, iso päätös ja askel eteenpäin on tehty, se vähentää epätoivoa. Toisaalta se päätös ja sen mukanaan tuomat asiat ei missään nimessä pienennä stressiä, päinvastoin saattaa lisätäkin. Itseä helpottaa tieto masennuksen haihtumisesta, koska se on se asia, joka itseä pelottaa eniten ja joka tulevaisuudessa voi kääntyä itseä vastaan vahvimmin. Toisaalta stressipisteiden tilanne kertoo siitä, että lihas- ja päänsäryistä, etovasta olosta ja muista ikävistä fyysisistä jutuista ei ehkä ihan heti olla pääsemässä eroon.
Ahdistavia asioita ei ole pystynyt siirtämään taka-alalle oikeastaan missään kohtaa, nyt niitä on joutunut pyörittelemään taas ihan mustaa valkoisellakin. Tuntuu hölmöltä, että nyt on tultu siihen pisteeseen mistä joku toisenlainen ihminen olisi vuosi sitten lähtenyt liikkeelle, mutta mitä itse välttelin liian pitkään. Nyt alkaa siis ne ihan oikeat istunnot, missä ei enää sovitella vaan levitetään kaikki tiskiin… Jostain syystä mä toivoisin, että yhdessä yössä voitaisiin hypätä vuosi eteenpäin.
No nyt taas odotetaan kuinka rattaat rullailee ja yritetään siinä sivussa opetella normaalia arkea. Takana on toiminnallinen ja sosiaalinen viikonloppu, joka kieltämättä on tehnyt hyvää, mutta ottanut voimille oudokseltaan. Huomenna töihin menemällä uhmaan sitä kauhistuttavaa ajatusta, että joku puolituttu kysyy ”Mitä kuuluu?”. Nyt mä luulisin, että mä kestän sen.