Nyt mä olen tehnyt ratkaisuja, jotka voidaan katsoa sopimusrikkomuksiksi, sekä ratkaisuja, jotka eivät kaikkien tätien mielestä ehkä ole niitä rakentavia. Mutta nyt mä olen äitinä ylpeä ratkaisuistani, vaikka ne tulisikin myöhemmin kääntymään mua vastaan. Ne on isoja askeleita kohti sitä, että jonain päivänä tämä voi olla ohi.
Useampi viranomainen sanoi, ettei päästäisi omaa lastaan vastaavan tilanteen keskelle… Ja minä äitinä teen päätökset lapseni turvallisuutta ja hyvinvointia ajatellen. Ihmisenä ja äitinä ratkaisu on minulle päivänselvä, sopimusrikkomus on mitätön asia lapsen hyvinvoinnin rinnalla.
Meidän laki ei kuulemma mahdollista viranomaisille päätöksen tekoa tässä kohtaa, ei ole olemassa mitään konstia, jolla minä voin virallisen luvan kanssa tehdä sen, mitä pidetään suositeltavana ja mitä itse pidän päivänselvänä. Ja kun minä olen se, joka tietää mikä on vastassa, epäröin edelleen. Puntaroin sitä, miten pahasti tämä ratkaisu voi kääntyä itseäni vastaan ja mietin minkälaisia viikkoja on edessä. Kaikki ne uhkaukset seurauksista, onko ne pelkkiä uhkauksia? Kun nyt vaan jaksaisin uskoa onnellisiin loppuihin ja muistaisin ensisijaisesti sen mitä oikeasti olen, enkä sitä mitä minun on liian pitkään väitetty olevan…
Kaikista ympärillä olevista rakkaista ja tukevista ihmisistä huolimatta, olo on taas niin totaalisen yksinäinen näiden ratkaisujen kanssa. Meidän hyvinvointiyhteiskuntamme tuntuu todella naurettavalta kliseeltä kun tällaisessa tilanteessa tulee itselle se lainsuojaton olo.
Aivan sama, mun lapsi on ollut helpottuneen ja onnellisen oloinen siitä asti, kun sanoin ettei sen tarvi kestää sitä, nyt sen ei tarvi mennä.