Luin joku aika sitten Brita Jokisen kirjoittaman ”Kiusaaja keskellämme”-kirjan, jossa on laidasta laitaan kokemuksia ja selviytymistarinoita vaikeista ihmissuhteista. Niin paljon tuttua asiaa, vaikka ympäristöt ja asetelmat olisi kuinka erilaiset, kaikissa pääasiana loputon kiusanteko toista ihmistä kohtaan. Sieltä bongasin seuraavanlaisen ohjeistuksen…
”NEUVOJA TAISTELUUN
Älä pelkää – Jos päättää valita taistelemisen vaihtoehdon, ei kannata pelätä.
Vastusta – Sinulla on oikeus pitää puoliasi ja vastustaa epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyksiä.
Älä suostu syyllistymään – Voit joutua syytöksien kohteeksi, mutta syyllistymällä annat kiusaajallesi valtaa.
Osoita vihastumisesi – Ole luja ja osoita vihastumisesi, sillä kaikkea ei tarvitse sietää. Usein jo pelkkä suuttuminen ja totuuden laukominen voivat pelästyttää kiusaajan.
Älä sääli – Alistajaa ei kannata missään nimessä sääliä, sillä itse hän ei kykene tuntemaan minkäänlaista säälin- tai syyllisyydentunnetta.
Älä usko hänen muuttumiseensa – Turha odottaa, että kiusaaja muuttuu paremmaksi. Niin ei tapahdu. Hän ei muutu, koska ei halua muuttua, sillä hän ei koe tarvetta muuttumiseen. Hän on mielestään aina oikeassa ja muut ovat väärässä. Positiivinen ajattelu ei valitettavasti tässä kannata, eivätkä terapiat auta.”
Hyviä ja loogisia ohjeita, jotka jokainen tervejärkinen varmasti ymmärtää ja yrittääkin näin toimia ihan jo selviytymisvaistonsa eteenpäin ajamana. Jos tilanne olisi niin yksinkertainen, että olisi silloin muutama vuosi sitten voinut kävellä pois taakseen katsomatta ja koskaan enää sitä ihmistä kohtaamatta, kaikki olisi jo kaukana takana.
Mutta se yhteinen lapsi ja fiksusti ja asiallisesti täysin yhteisymmärryksessä sovittu yhteishuoltajuus. Ne on ne asiat, joiden vuoksi en ole pystynyt itseänikään suojelemaan ja puolustamaan. Niin pitkään pystyin käyttämään noita loogisia ohjeita selviytymiseen ja taistelemiseen, kun vain minä kärsin. Mutta veikkaan, että valtaosa äideistä on valmis laskemaan aseensa siinä kohtaa kun tajuaa oman lapsen roikkuvan vastapuolen aseessa.
Kun aseen joutuu laskemaan lastaan suojatakseen, ei voi taistella. Silloin pitää etsiä suojautumiskeinot, jotka tässä kohtaa on loitolla pysyminen, kaikkien niiden tilanteiden eliminoiminen pois, joissa Sen on mahdollista hyökätä. Siinä suojautumisessa olisi ollut avainasemassa lähestymiskielto. Mutta kun sitä suojausta en saanut niillä perustein, että yhteydenpito on pakollista yhteisen lapsen ja yhteishuoltajuuden nimissä, olen joutunut kasaamaan suojamuurejani ihan omin pikku kätösin.
Se, ettemme kohtaa enää kasvokkain, suojaa minua fyysisesti, mutta samaten poistaa sen mahdollisuuden, että Se sortuisi ylilyöntiin minua kohtaan ja asiat lähtisivät oikeasti rullaamaan eteenpäin.
Se, että olen yli puoli vuotta sitten lopettanut puhelut Sen kanssa säästääkseni itseäni niiltä hirveyksiltä, mitä en halua kuulla, saa mielenterveyteni pysymään paremmalla tolalla. Mutta ihminen, joka haluaa toista satuttaa ja tehdä selväksi, ettei hänelle aseteta rajoja, soittaa lapselle, joka on lojaali molemmille vanhemmilleen ja pyytää viemään äidille puhelimen. Ja taas Se iskee ohi sen suojauksen, jonka olen rakentanut, tietäen etten pysty lapselle sanomaan, etten tule puhelimeen.
Se, että säännöllisiä tapaamisia ei voida järjestää hänen maailman hankalimpien työkuvioidensa vuoksi, sitoo meidät viikon välein sähköpostiviestintään. Ja minun on pakko suostua lukemaan kaikki ne kauheudet, mitä sieltä tulee, koska meidän pitää ”rakentavasti” olla tekemisissä yhteisen lapsen asioista sopiessa. Siinä on se väylä, jota pitkin Se pystyy mielestään oikeutetusti lyömään mut maan rakoon vaikka viikon välein. Siinäkin suojana olisi toiminut lähestymiskielto, jokaisesta asiattomasta viestistä olisi voinut tehdä poliisijutun. Nyt mulla on kiva paksu mappi pullollaan saatanan huora-, vitun lehmä-, kusipää-, idioottiaiheista rakentavaa viestintää, joka on kuulemma välttämätöntä yhteisen lapsen asioiden hoitoa. Ehkä niistä voi jonain päivänä teettää jonkun ”Ihana Yhteishuoltajuus”-opuksen, jota voitaisiin jakaa varoiksi heti erotilanteessa vanhemmille.
Syyllistyminen ja sääliminen on mun pahimmat synnit tuossa listassa. Jostain syystä onnistun nykyään syyllistymään kummallisista asioista, jotka eivät millään muotoa ole minun syytäni. Ehkäpä se on tässä ollut iso syy väsähtämiseen, mutta kaiketi aika normaalia seurausta narsistin pommituksen alla olemiselle. Enkä ollut mitenkään osannut valmistautua siihen, että joku voi puhua niin paljon valheita ympäriinsä täysin sinisin silmin ja saada siten viranomaisen epäilemään omia motiivejani, se oli melko iso isku vasten kasvoja. Sääli taas… Tässä kohtaa sääli on sairautta. Siitä ei ole mitään apua, päinvastoin takapakkia tulee aina kun myönnyn johonkin säälistä. Mutten pysty ihmisenä ajattelemaan pelkkää pahaa kenestäkään ja ikävä kyllä ymmärrän, että jostain Sen aikanaan kärsimistä asioista tuo pahuus nyt kumpuaa. Vielä kun oppisin ymmärtämään, ettei pidä sääliä ihmistä, joka ei ole valmis käsittelemään ongelmiaan, pärjäisin tämänkin osan kanssa. Toisaalta säälimisen ongelmiin tässä kuuluu myös se, että säälin lasta, joka kuitenkin ikävöi isäänsä kaikista pahoista asioista huolimatta.
Luin joskus juttuja pitkittyneistä huoltoriidoista, joissa toisen pääasiallinen motiivi on tehdä kiusaa. Siellä mainittiin, että nämä ihmiset käyttävät julmalla tavalla hyväkseen toisen puolen hyvää vanhemmuutta ja rakkautta lasta kohtaan. Eiköhän silloin ole kyse juuri tästä, jos viimeiseen asti yritin olla puhumatta mitään meidän erimielisyyksistä lapselle, jotta tämä ei joutuisi kärsimään. Siinä hissutellessani aloin kuitenkin huomata, että lapsi on hyvinkin tietoinen monista asioista ja vieläpä kuullut niistä hyvin totuudesta poikkeavan version. Ja koska mä en ole äiti, joka pystyisi lyömään takaisin yhtä likaisin keinoin, mun konstit käsitellä asioita lapsen kanssa on melko vähäiset. Siksi olen yrittänyt keinolla millä hyvänsä saada amaatti-ihmistä auttamaan lasta sillä saralla. Mutta sehän on tietenkin mun puolelta pelkkää kiusantekoa.
No, nyt on kuitenkin tultu siihen pisteeseen, että on aika todeta perääntymisen ja suojautumisen olleen turhaa ja kuitenkin loppujen lopuksi raskainta kaikille, eikä vähiten sille pienelle lyömäaseelle. Se siis tarkoittaa taas taisteluun lähtemistä.