Muutama päivä on mennyt taas maailman menoa ihmetellessä. Lööpeissä pyörii uudet terrori-iskut ja meidän tummaihoisiin lapsiin kohdistuva rasismi. Kaikki ahdistavaa luettavaa ja huoli niistä koskettaa tavalla tai toisella suuria määriä ihmisiä. Näiden juttujen seasta pongasin itse muutaman pienen uutisjutun, jossa viitattiin taas Pikku-Eerikan tapaukseen ja lastensuojelun toimintaan tänä päivänä. Toki näissä keskusteluissa aina väkisinkin nousee esille myös monet muut viranomaiset.
Olen lukenut melko paljon juttuja tuosta järkyttävästä tapauksesta, joka varmasti on tullut tutuksi jo kaikille. Pieni viaton lapsiraukka, jolla oli koko elämä edessä, koki niin hirveän kohtalon ettei sitä voi edes ajatella ilman etovaa oloa. Ja meidän hyvinvointiyhteiskuntamme avunantajat katseli sitä tapahtumaketjua aitiopaikalta ja antoi sen tapahtua. Käsittämätöntä, että ihmisistä voi löytyä sellaista pahuutta ja julmuutta, että tuollaista pystyy lapselle tekemään, mutta kaikkein käsittämättömintä jutussa oli kysymys: ”Miten on mahdollista, että niin pääsi käymään???”.
Tänä päivänä en vieläkään halua ajatella, että niin todella pääsee käymään, mutta selväksi on tullut se, miten se on mahdollista. Jokainen ihminen kuvittelee tiettyyn pisteeseen asti pärjäävänsä ilman apua ja tuudittautuu siihen, että meillä on saatavana apua joka lähtöön kun sitä on tarve hakea. Ja kun mennään niin pitkälle, että kynnys avun pyytämiseen on ylitetty, lähdetään miettimään mikä on se ensimmäinen osoite…
Itselläni ensimmäinen osoite oli poliisi. Soitin päivystykseen ja kerroin, että lapseni isä huutaa minulle puhelimessa haluavansa pahoinpidellä minut huolella ja toivoo minun kuolevan. Kerroin pelon ilmapiiristä missä elämme perheen kanssa Sen uhkaillessa tulevansa meille ”selvittelemään asioita”. Puhuin parinkin fiksun poliisimiehen kanssa ja kehottivat tekemään rikosilmoituksen ja muistuttivat, että partio pitää kutsua heti jos tulee uhkaava tilanne. Tein rikosilmoituksen lähinnä tiedoksi poliisille, en halunnut Sille menevän tietoa ilmoituksesta, enkä vaatinut tutkintaa, koska en halunnut vaarantaa tulevaa Follo-sovittelua ja mahdollista rauhaa. Jatkoin elämää ottaen vastaan kaiken sieltä tulevan paskan ja yritin lohduttautua sillä, että sovittelu ratkaisee kaiken, se on kuitenkin rakentava tapa viedä asioita eteenpäin.
Olin hakenut Follo-sovittelua, koska en halunnut lähteä käräjille vain siksi, että haluan jonkinlaisen tapaamissopimuksen ja jonkun puhuvan järkeä lapseni isälle. Sovittelupäivä oli pitkä ja raskas, mutta lopputuloksena oli jonkinlainen sopimus, joka antoi minulle oikeuksia olla suostumatta toisen sanelupolitiikkaan. Olin myös äärimmäisen onnellinen siitä, että paikalla ollut ihana lastenvalvoja puuttui niihin asioihin, joista olin huolissani kasvatuksen, lapsen psyykkisen hyvinvoinnin ja minuun kohdistuvan henkisen väkivallan suhteen. Ajattelin että Se vihdoin heräisi ja kuuntelisi edes lastenvalvojaa ja tuomaria.
Toiveeni osoittautuivat turhaksi lähestulkoon heti. Tilanne paheni entisestään kaikilta osin ja tajusin, että taas pitää etsiä auttavaa tahoa. Olin useampaan otteeseen yhteydessä poliisiin, mutta heidän kommenttinsa olivat sen suuntaisia, että asia kuuluu lastensuojelulle lapsen osalta. Minun osaltani he eivät juurikaan voi auttaa niin kauan kuin meillä on yhteishuoltajuus tai olen hakenut lähestymiskiellon. Huoltajuuteen en halunnut lähteä koskemaan, koska edelleen halusin uskoa, että Se on hyvä isä lapselleen kunhan tilanne saadaan rauhoittumaan. Lähestymiskielto tuntui hyvältä vaihtoehdolta, koska poliisin mukaan se antaa heille oikeudet puuttua sen jälkeen jokaiseen asiattomaan yhteydenottoon. Ajattelin lähestymiskiellon olevan myös vanhemmuuden kannalta jälleen se rakentavampi tapa viedä asiaa eteenpäin, kuin huoltajuustaistelu.
Tällä välin sukulaiseni päättivät pelastaa minut ennen kuin romahdan lopullisesti. Heidän puoleltaan lähti yhteydenottoja poliisille ja lastensuojeluilmoitus liittyen tilanteisiin, joissa Se uhkaili ettei anna lasta luotaan haettaessa ja siihen, että isä vetää lasta järkyttäviin tilanteisiin ja asioihin mukaan. Isän kosto oli lastensuojeluilmoitus minua vastaan. Lastensuojelu lähti selvittelemään tilannetta ristiriitaiselta pohjalta.
Lähestymiskieltokäsittelypäivänä tuli eräänlainen romahdus ja uskoni oikeuslaitokseen hävisi. Kieltoa ei määrätty, koska Se oli toimittanut vastinekirjelmän täynnä valheita, puhunut tuomarin kanssa etukäteen, eikä saapunut käsittelyyn. Jokainen lauseeni jossa mainitsin lapsen, keskeytettiin sillä perusteella, ettei se liity tähän asiaan vaan meneillään olevaan huoltajuusriitaan. Ei auttanut vaikka kuinka yritin selvittää, etten olisi missään tekemisissä sen hullun kanssa jos meillä ei olisi yhteistä lasta. Ei auttanut nauhoitetut puhelutkaan, joissa hän toivoo minun kuolevan tai haluaa pahoinpidellä minut, huutaa lehmää, huoraa ja kusipäätä. Sanojen asettelulla on suuri merkitys (en tiedä osasiko Se ajatella jo laukoessaan näitä asioita), mutta kun suoraa uhkausta ei ole, niin perustetta pelkäämiselle ei ole. Suora lainaus tuomarin sanoista: ”Ihminen saa toivoa toisen kuolemaa tai saattaa haluta pahoinpidellä tämän, se ei ole uhkaus”. Ainoa hetki kun näin myötätunnon rippeitä tuomarin kasvoilla, oli se hetki kun repesin itkemään, hain valituslupalapun ja poistuin salista. Se päivä sai mut toivomaan, etten joudu tätä asiaa enää kertaakaan käsittelemään oikeudessa. En jaksanut valittaa.
Taas mä jatkoin elämääni ottaen vastaan sen, mitä on pakko. Lastensuojelun puoli aloitteli hitaasti tutkimuksiaan jo valmiiksi sillä ajatuksella, että ei tässä varmaan mitään heille kuuluvaa ole. Sieltä selitettiin useammankin ihmisen toimesta, etteivät he sille mitään voi jos aikuinen ihminen ei usko järkipuhetta. Jos ei ole selkeätä lastensuojelullista tarvetta, asia kuuluu poliisille. Kerroin kuinka poliisin puolelta pallo on heitetty heidän töikseen.
Istuimme toisen täyden Follo-sovittelupäivän käräjillä ja hioimme sopimuksesta taas porsaanreikiä pois. Jälleen puhuttiin siitä, kuinka Sen on lopetettava kaikki asiaton teksti minun suuntaan, lapsen manipuloiminen ja mukaan riitaan vetäminen. Puhuttiin myös siitä, kuinka lapseen vaikuttaa se, että isä on katkaissut äidin välit toisen puolen sukulaisiin (sehän Sen oli tehtävä jo monta kuukautta sitten, ettei jää valheistaan kiinni). Toisenkin sovittelupäivän sisältö oli hyvä, mutta täysin merkityksetön tilanteen hulluuden kannalta.
Jossain välissä lastensuojelu ilmoitti, että hautaavat jutun tutkimisen, koska toinen osapuoli ei saa järjestymään aikaa jolloin sinne sopisi mennä. En voinut taaskaan käsittää, että sekin ovi oli sulkeutumassa noin vain. Koitin pyytää apua sovittelussa mukana olleelta lastenvalvojalta, koska hän seurasi meitä kahden täyden työpäivän verran ”neuvottelemassa” lapsen asioista ja sovitteluissa tuli ilmi Sen kyky valehdella kirkkain silmin asioista ja sotkea lapsen mieltä jutuillaan. Kas kummaa, vastaus oli että hän haluaisi auttaa, mutta ei voi hoitaa asiaa kun on ollut mukana Follossa. Follo-sovittelun ansa siis on se, että siellä puhutut asiat jää sinne, eli yhtä tyhjän kanssa minun tilanteeni kannalta.
Viimeisellä viikolla ennen lastensuojelun ajan umpeutumista toimitin sinne ensimmäistä kertaa sähköposteja ja puheluita, joissa käy ilmi se mitä joudun kestämään, sukulaiseni olivat jälleen yhteydessä sinne ja soitin paniikissa neuvolaan, josta sain tiukan kannanoton, ettei lastensuojelu voi haudata asiaa jos toinen vanhempi ei suostu yhteistyöhön. Tein taas kaiken mitä lapsestaan ja omasta jaksamisestaan huolissaan oleva äiti osaa, saadakseni viranomaiset tekemään työtään. Se auttoi, lapsi jäi lastensuojelun asiakkaaksi. Ja taas tuntui siltä, että olin käyttänyt voimani loppuun. Ties monennenko kerran.
Neuvolassa olivat sitä mieltä, että lapsen voisi olla tarpeen tavata psykologi jossakin vaiheessa, mutta ensisijaisesti laskettiin lastensuojelun seurannan varaan. Seuranta on jatkunut, mutta mihinkään lapsen paheneviin reaktioihin tai toisessa päässä tapahtuviin huolestuttaviin asioihin ei reagoida muuta kuin kirjaamalla, odottelemalla ja seurailemalla. Mitään konkreettista neuvoa en ole saanut, ainoastaan kuullut että lapsi pikku hiljaa on alkanut puhua asioista jotka tukevat omaa kertomustani. Tuntuu että heidänkin suhtautumisensa muuttuu joka kerta kun ovat olleet puheissa Sen kanssa.
Huolestuttavien seikkojen lisääntyessä otin uudelleen yhteyttä neuvolaan ja kyselin neuvolapsykologista. Kommentti oli, että jos lapsi reagoi koko ajan selkeämmin, tarve psykologin arvioon on, mutta eskarilainen kuuluu koulupsykologille. Viikon päästä sain koulupsykologin langan päähän ja hänkin oli sitä mieltä, että tilanne on huolestuttava. Mutta koska heidän resurssinsa riittävät vain koulunkäyntiongelmien ratkomiseen, kehoittivat ottamaan yhteyttä perheneuvolan psykologiin. Sinne suunnalle olin yhteydessä muutaman viikon aikana kolmen pitkän puhelun verran, mutta he eivät ota lasta asiakkaaksi vaan haluavat lähteä ratkomaan vanhempien välisiä ristiriitoja. Kerroin Follo-sovitteluista ja kaikesta muusta mitä on matkan varrella yritetty, sanoin etten enää usko meidän sovitteluistuntojen muuttavan mitään ja haluan keskittyä nyt hakemaan apua ja tukea itseni lisäksi myös tyttärelleni, jotta me molemmat selviämme täysipäisinä tästä. He eivät halunneet sotkea lapsen mieltä vanhempien riitaan liittyvällä asialla. Suostuin lähtemään vanhempien väliseen istuntoon, koska halusin taas toimia rakentavalla tavalla, suostuin vaikka koin järjetöntä paniikkia jo ajatuksesta, että tässä tilanteessa, näissä voinneissa joutuisin istumaan taas samassa tilanteessa jauhamassa samoja asioita ja kuuntelemassa niitä loputtomia valheita. Toinen osapuoli pelasti minut siltä tilanteelta ilmoittamalla, ettei näe moiseen mitään tarvetta. Perheneuvola sulki ovensa myös lapselta ja minulta koska isä ei halua sinne asiakkaaksi.
Nyt tiedän Sen hajottaneen kappaleiksi seuraavan ihmisen, joka on halunnut riuhtaista itsensä ulos Narsistin hovista. Asia on mulle kaksipiippuinen, tuleeko siitä olemaan meille apua, jää nähtäväksi. Jälleen keräilen voimia ja seurailen, etsin ovia jotka pysyisi auki meillekin ja toivon, että aikaa on odotteluun. Mutta tämän kirjoituksen pointti oli tänään se, että nyt mä todella käsitän miten on mahdollista, että Pikku-Eerikalle kävi niin.
